Metsänvartija El Tío ei paljasta oikeaa nimeään tai kasvojaan kuvissa. Vaikka kylän sisällä rikollisuus on kitketty, sen ulkopuolella kyläläiset ovat vaarassa.

Kylä, joka selätti huumekartellin

Meksikolainen intiaanikylä sai tarpeekseen vuosia jatkuneesta väkivallasta ja ajoi rikolliset pois mailtaan. Lähtöpassit sai myös korruptoitunut paikallishallinto.

Teksti: Larisa PelleKuva: Apaar Tuli

PitkätIhmisoikeudetRauhaAmerikkaLatinalainen AmerikkaPohjois-Amerikka

Pienen meksikolaiskylän asukkaiden mitta tuli täyteen 15. huhtikuuta 2011. Jo aiemmin kylä oli menettänyt suuren osan metsistään. Tuona päivänä huumekartellien palkkalistoilla olevat puunhakkaajat alkoivat kaataa metsää myös purepecha-intiaanien pyhiltä paikoilta.

Metsä on intiaaneille tärkeä ja erityisen pyhiä ovat vesilähteet. Nyt vanhoja setripuita kaadettiin aivan niiden lähteiden tuntumasta, joista kylä sai juomavetensä. 
Cheranin kylä oli jäänyt isompiensa jalkoihin jo useasti. Se sijaitsee Michoacanin osavaltiossa, joka on vuosia ollut Meksikon väkivaltaisimpia. Maan tärkeimmät huumereitit kulkevat seudun halki.

Meksikon hallituksen huumeidenvastainen sota oli epäonnistunut, mutta rikollisjengien välinen sota jatkui. Epävakaa tilanne heijastui kaikkeen.

Kaaoksen keskellä korruptio pääsi rehottamaan ja kyläläiset uskoivat poliisin ja paikallishallinnon suojelevan rikollisten toimia.

”Maantiellä saattoi nähdä poliisipartion saattamassa laittomia puunkaatajia tai sulkemassa teitä kartellien käyttöön”, muistelee maanviljelijä Jorge Fernandez.

Ihmisiä ryöstettiin, uhkailtiin ja hakattiin. Huumekartelli ulotti lonkeronsa kaikkialle ja keräsi kylässä suojelurahaa poliisien nenän edessä. Jos jätti maksamatta, seuraavalla viikolla kartellin vaatima suojeluraha saattoi nelinkertaistua.

”Torilla maissijauhoja myyvältä mummoltakin vaadittiin 5 000 pesoa”, Fernandez sanoo. Summa vastaa 280 euroa.

Paljain käsin konekiväärejä vastaan

Rikollisten röyhkeydellä ei ollut rajaa. Mutta kyläläisten sietokyvyllä oli. Kun lähteiltäkin oli hakattu vanhoja setripuita, oli aika nousta kapinaan.

Kapina alkoi pienestä. Ryhmä naisia otti lapsensa mukaan ja meni puhumaan puunhakkaajille.

”Sanoin heille, että jos he hakkaavat metsää vesilähteiden ympärillä, kylä jää ilman juomavettä. He vain käskivät meidät pois”, ensimmäisten joukossa ollut Francisca Fabien Cucue Sosardinas, 42, kertoo. 

Naiset lähtivät, mutta vain hetkeksi. Sana levisi salamannopeasti. Tunnin päästä koko kylä oli paikalla. Ihmiset tukkivat tien ja hyökkäsivät paljain käsin konekivääreillä aseistautuneita rikollisia vastaan.

Ihme kyllä tilanne ei päätynyt verilöylyyn.

”Koska huumekartellit olivat värvänneet joukkojaan sekä omasta kylästämme että naapurikylistä, kaikki puiden kaatajat olivat meille tuttuja. He eivät uskaltaneet ampua omia naapureitaan”, Cucue Sosardinas selittää.

Perinteet kunniaan

Cheranilaisille ei riittänyt se, että he saivat ajettua pois huumekartellin kätyrit. Seuraavaksi he häätivät kylästään myös korruptoituneet paikallispoliitikot ja puolueet. Jopa poliisit saivat lähtöpassit.

Kun vanhan vallan virkamiehet oli ajettu tiehensä, järjestystä valvomaan perustettiin kyläläisten oma kansalaispartio, ronda comunitaria. Sen käyttöön päätyivät vanhat poliisiautot ja poliiseilta jääneet aseet.

Kyläläiset päättivät järjestää myös paikallishallinnon uusiksi. Tärkeää oli löytää tapa, jolla vältettäisiin korruption mahdollisuus. Ratkaisu löytyi purepecha-intiaanien perinteisestä vaalijärjestelmästä.

Nyt Cheranin kylää johtaa 12-henkinen kyläneuvosto, jonka jäsenet ovat keskenään tasa-arvoisia. Kylä jakaantuu neljään eri alueeseen, barrioon, joista jokainen saa neuvostoon kolme edustajaa.

Kaikki halukkaat voivat asettua ehdolle. Valinta suoritetaan kylän keskusaukiolla. Ehdokasta äänestetään asettumalla seisomaan hänen taakseen. Eniten kannattajia saaneet ehdokkaat pääsevät kyläneuvostoon.

”Kun katsoo silmiin niitä, jotka asettuivat taaksesi, ei voi huijata tai pettää heidän odotuksiaan. Neuvostossa istuminen on tärkein luottamustehtävä, jonka cheranilainen voi saada”, sanoo kyläneuvostoon valittu Trinidad Ramirez.

Ohjat omiin käsiin

Cheranin vaalit ja uusi hallinto ovat saaneet ulkomailla paljon suopeampaa julkisuutta kuin kotimaassaan. Kun kertoo meksikolaisille matkustavansa Cheraniin, saa osakseen kauhistuneita katseita. Maan media ei ole juurikaan kertonut kylän onnistumisista. Niinpä huhut ja kauhutarinat ovat päässeet leviämään.

Cheraniin matkustavaa varoitetaan aseistautuneista paikallisista, jotka eivät päästä vieraita ihmisiä kylään eivätkä halua kontaktia ulkopuolisiin.

Perillä huhut paljastuvat perättömiksi. Kylään vievällä tiellä tarkastetaan kyllä kaikkien paperit, mutta siihen paikallisten varautuneisuus loppuu.

Vierailijoille halutaan näyttää, miten asiat oikeasti ovat. Ulkomailla saadusta huomiosta on ollut apua kyläläisille.

”Tietenkin hallitus haluaisi hiljentää meidät. Heidän intresseihinsä ei kuulu, että alkuperäisväestö ottaisi ohjat omiin käsiinsä. Kun toiset yhteisöt kuulevat mitä olemme saavuttaneet, hekin uskaltavat taistella rikollisuutta vastaan”, Juan Jose Estrada Serafin, 21, sanoo.

Kylän uuteen hallintoon on jouduttu reagoimaan myös valtion tasolla, sillä Meksikon perustuslakiin on kirjattu alkuperäiskansojen oikeus valita edustajansa perinteisellä tavalla.

Cheranin kyläneuvoston 12 jäsenestä kukaan ei ole muita arvovaltaisempi. Kaikki päätökset tehdään yhdessä ja vastuu jaetaan kaikkien kesken. Vaadittiin monta oikeusistuntoa, ennen kuin kylä sai hyväksynnän sille, että sitä voi edustaa yhden johtajan sijaan 12 henkeä yhdessä.

Vaikka uusi järjestys alkoi naisten kapinasta, naisia on neuvostossa vain yksi. Miksi? 

Ramirez arvelee, että naisia politiikka ei vain kiinnosta.

”Naiset ovat sankareitamme. Ilman heitä ei olisi tapahtunut mitään. Mutta nyt kun kriisi on ohi, me miehet voimme hoitaa hallinnollisia tehtäviä.”

Nuotiot kadunkulmissa

Kun ilta pimenee, nuotio valaisee Cheranin maisemaa. Naapurit kokoontuvat sen ääreen grillaamaan ja vaihtamaan kuulumisia.

Vieraille jaksetaan kertoa kapinan alkuvaiheesta yhä uudelleen.

Kapinan alussa nuotiot paloivat miltei joka kadunkulmassa yöt läpeensä. Ensimmäisinä viikkoina kylää piti vartioida vuorokauden ympäri. Päivystysvuorot jaettiin kyläläisten kesken.

”Kapinan alussa rikolliset hyökkäsivät usein kylään. Joka kerta ajoimme heidät pois”, kertoo Hector.

Nyt kylä on jätetty rauhaan. Silti muutama nuotio syttyy yhä iltaisin.

Naiset kirjovat tulen kajossa perinteisiä purepecha-paitoja. ”Nämä tapahtumat saivat meidät seisomaan jälleen yhtenä rintamana. Ennen olimme yksin ja erillämme. Nyt meillä on yhteinen tehtävä”, naiset juttelevat.

Hector näyttää ritsaansa. Se on hänen ainoa aseensa kiväärimiehiä vastaan.

Metsänvartijan vaarallinen työ

Metsien suojelu vaatii ritsoja järeämmät aseet. Joka aamu osa kylän miehistä pukeutuu maastopukuihin ja lähtee vartiokierrokselle.

Kommandopipoiset, konekiväärein aseistautuneet miehet ovat pelottava näky, mutta vaarallinen on heidän tehtävänsäkin. Siksi miehet eivät käytä oikeita nimiään tai paljasta kuvissa kasvojaan. Vaikka huumekartellit saatiin ajettua Cheranista pois, pitävät ne yhä lähiseutuja vallassaan.

”Puunhakkaajat lähtivät pois kovalla kiireellä. Paljon arvokasta kaadettua puuta jäi maahan. Keräämme sitä omaan käyttöömme, mutta aika ajoin kaatajat yrittävät tulla takaisin ja ottaa sen, mitä on vielä jäljellä”, kertoo metsänvartijoista puheliain. Muut kutsuvat häntä nimellä El Tío, setä.

Yksi metsänvartijoista nousee korkealle kivelle. Sieltä näkyy naapurikylään, josta nousee savua. Kartellit polttavat metsää avokadoviljelmiä varten, miehet selittävät. Täällä kasvatetut avokadot ovat huippulaatua ja ne myydään suoraan Yhdysvaltoihin.

”Huumekartellit eivät enää tee ainoastaan huumebisnestä. Niiden toiminta ulottuu kaikkeen, missä liikkuu rahaa. Laiton metsänhakkuu, kauppa, paikallishallinto, maanviljely – ne ottavat kaiken haltuunsa”, El Tío sanoo.

Sitkeät rikolliset

Vaikka huumekartellit painostavat kylää, on se päättänyt pysyä lujana. Kyläläiset ovat yhdessä vastustaneet kaikkia kartellien sanelemia yhteistyöehdotuksia.

Rikolliset eivät kuitenkaan näytä luovuttavan. Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa oman yhteisön jäsenet rikkovat yhdessä sovittuja sääntöjä.

Kun metsäpartio on palaamassa aamukierrokseltaan, vastaan ajaa avolava-auto, jonka kuormassa on vastakaadettuja puurunkoja. Puuta keräämässä ollut perhe ei katso vartijoita silmiin, heitä hävettää. Kyläläiset saavat luvan kanssa kerätä jo kaadettuja puita, mutta uusien kaataminen on kielletty.

Puut takavarikoidaan ja sääntöjen rikkojat jäävät odottamaan kylän sisäistä oikeudenkäyntiä. Pahimmissa tapauksissa sääntöjen rikkojat ovat joutuneet jättämään kylän ja muuttamaan muualle. Tapauksia on ollut vain muutama.

Tiukat säännöt eivät kuitenkaan vähennä kylän vetovoimaa.

”Päinvastoin, purepecha-intiaanit haluavat muuttaa muualta tänne!” Hector sanoo. Hän on alunperin kylästä kotoisin, mutta asui välillä Yhdysvalloissa. Kapinan alettua hän palasi kotiin, eikä aio muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin.

”En liioittele jos sanon, että tämä on turvallisin kylä koko Michoacanin osavaltiossa. Muualla ei voi öisin vapaasti kulkea kadulla ja jättää oviaan auki. Täällä väkivalta on loppunut.”

Taimitarhassa viljellään toivoa

Ennen laittomien hakkuiden alkua Cherania ympäröivät satavuotiset setripuut ja ikimetsä. Nyt kylän ympärillä on poltettu ja revitty maa. Alueen ikimetsistä on jäljellä  vain viidennes.

”Suru pyhien metsiemme menettämisestä oli pohjaton”, Trinidad Ramirez sanoo vakavana.

”Meidän oli keksittävä joku keino parantaa haavojamme. Näiltä metsiltä kestää monta sataa vuotta kasvaa, emmekä tule koskaan näkemään niitä. Päätimme, että meidän kylämme ei jää historiaan paikkana, jossa oli kaunista metsää, mutta enää vain poltettu maa. Perustimme taimitarhan.”

Taimitarhassa odottaa toiveikas näky: pieniä puuntaimia silmänkattamattomiin, ja niiden vieressä kasapäin käpyjä. Cheranilaisilla on edessään valtava urakka.

Kyläläiset ovat päättäneet istuttaa kymmenessä vuodessa kymmenen miljoonaa puuta, kaikki vapaaehtoisvoimin.

Suunnitelma kuulostaa mahdottomalta, mutta ei paikallisten mielestä. Ensimmäiset miljoona puuta on jo istutettu, ja uudet taimet odottavat kevättä. 26-vuotias taimitarhan pitäjä Wilber Tapia Berber on innoissaan.

”Ensimmäisenä vuotena emme päässeet istuttamaan. Kestää yhdeksän kuukautta ennen kuin taimet ovat tarpeeksi vahvoja. Mutta nyt onneksi päästiin vauhtiin! Uusi metsä antaa valtavasti energiaa ja uskoa kaikille. Se on kuin todiste uudesta ajasta."

Maailma kylässä -festivaali 24.–25.5.

Teemana ilmasto ja Latinalainen Amerikka.

Katso ohjelma www.maailmakylassa.fi


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!