Hollantilaiskulttuurin peruspilarit

Hollantilaisten mielestä elämä on ihanaa ja riski kannattaa aina ottaa, kirjoittaa Umayya Abu-Hanna.

Teksti: Umayya Abu-HannaKuva: Jouko Lehtola

NäkökulmatKulttuuriEurooppaLänsi-EurooppaHollanti

Aurinko lämmittää luomiani, kun juon kahvia silmät suljettuina kanaalin reunalla. Yhtäkkiä pimenee, ja kun avaan silmäni edessäni seisoo vanha rouva hymyillen: ”Lekker he?” hän sanoo. ”Mukavaa, eikö?”

Nyökkään naiselle ja hän jatkaa ”Moi”, ”Kaunista”. Nyt on vuoroni toistaa: ”Lekker lekker, kaunista ja kivaa, viihtyisää ja ihanaa”.

Hollantilaiset voitelevat arkensa näillä sanoilla. Kanssaihmisten tehtävä on osallistua arjen kohottamiseen ihanuussanoilla. Tämä harjoitus: ”Kyllä – aurinko, uni, kukka, lapsi, ruoka, hetki, bussimatka – ovat ihania”, on jokaisen päivittäinen tehtävä.

Nousen pyörän selkään ja hoen itselleni: älä sekaannu hollantilaislasten kasvatukseen. Asun neljättä vuotta Amsterdamissa ja silti sydämeni lyö, kun näen kymmenenvuotiaat lapset hyppäämässä kolmemetriseltä katusillalta jääkylmään tummaan mereen. Vilkuilen ympärilleni enkä näe lasten vanhempia mailla halmeilla. Katson tarkemmin: juu, kyllä he ovat se piknikviltillä vilkuttava ryhmä tuolla 500 metrin päässä.

Jatkan pyöräilyä muistellen, kuinka nostin puolivuotiaan vauvan lätäköstä koulun pihalla. Vauvan suu oli täynnä paksua mutaa, appelsiininkuoria ja hiekkaa. Hänen äitinsä katsoi minua kiukkuisesti, nappasi vauvan syliinsä ja laittoi sitten takaisin mutaan: ”Mistähän lapsi saisi vastustuskykynsä, jos ei näin?”

”Elämä on ihanaa” -peruspilarin ohella toinen pilari on: ”Ota aina riski.” Tätä opetetaan lapsille jo vauvoina. Äiti nousee pyörän satulaan vauva rintarepussa, kaksivuotias istuu pyörän ohjaustangon takana greipin kokoisessa istuimessa, ja kolmas noin 8-vuotias lapsi seisoo pyörän tarakalla kädet ilmassa, kun äiti kurvaa tienristeyksessä. Pitkässä hihnassa hölkkäävä koira on sidottu ohjaustankoon. Koira juoksee omaa rataansa samalla kun ohiajavat autot – ja minun sydämeni – pysähtyvät.

Tämä näky ei ole harvinainen, vaan pikemminkin osa joka-aamuista liikennettä. Juuri tämän vuoksi Hollannissa sirkuskoulu on lähestulkoon koulun rinnakkaisopisto, jossa opitaan riskin ottamista ja hallintaa. Jos ja kun jotakin pahaa sattuu, palataan pian arkeen, jossa on vieläkin jotakin mukavaa, lekker lekker.

Palelevat lapset valmistautuvat hyppäämään sillalta vielä kerran, kun iso paatti näkyy sillan alta. Pysyn hiljaa, jatkan pyörämatkaani niin kuin kunnon siirtolaisen kuuluu ja hoen hiljaa mielessäni kulttuuriaakkosiani: ”Elämä on ihanaa.”

Hollantilaiskulttuurin kolmas peruspilari on filosofia, jota nimitän ”pikkuisuuksien kokonaisuudeksi”. Kaikesta nimittäin käytetään täällä diminutiivia. ”Mennään pienelle piknikille, pikkuiseen metsään, jossa syödään pikkuiset voileivät, joiden nauttimisen jälkeen lapset voivat leikkiä pikkuisen.” Kiva, kiva.

Tämä pikkuisuuden ajattelu ei jää pelkäksi sanahelinäksi. Hollantilaiset tekevät länsieurooppalaisista vähiten työtä – ja ovat onnellisia näin. Koululaisperheissä toinen vanhemmista tekee kolmen päivän työviikkoa, toinen neljän päivän.

Muissa perheissä äiti on töissä kaksi, isä kolme päivää. Näin elämässä on vähän työtä, vähän lapsiaikaa, vähän puutarhanhoitoa, vähän pyöräilyä – ja aikaa jää myös sille, mitä hollantilaiset tekevät mielellään: yhteisöaikaa.

Yhteisöaikakin koostuu pienistä palasista: naapuruston, koulun, vanhusten, siirtolaisten kanssa puuhastelusta tai muusta vapaaehtoistyöstä. Amsterdamilaisten kodit ovat pieniä ja nekin koostuvat erilaisista pienistä elementeistä. Sisustuksessa on yksi tuoli mummolasta, yksi roskiksesta, yksi paikallisesta Anttilasta. Pöytä on uusinta designia. Kukkakimpussa juhannusruusu, valkoinen lilja, nokkonen ja pieni muovilintu muodostavat komean asetelman.

Tämä pienten erillisten elementtien sekoitus tekee amsterdamilaisista suvaitsevaisia. Kaupunkilaiselämää ei tarvitse elää vain yhdellä tavalla. Pienet erilaisuudet sekoittuvat, limittyvät ja lomittuvat – ja lopputulos on kaikille mieluinen.  Kuriositeettina kerrottakoon, että 60 prosentilla amsterdamilaisista alle 13-vuotiaista lapsista on kulttuurisia juuria Hollannin ulkopuolella. Ja 37 prosentilla alle 13-vuotiaista amsterdamilaislapsista vanhemmat ovat kahdesta eri kulttuurista. Suomeksi sanottuna kahden valkoisen, etnisesti hollantilaisen vanhemman lapset ovat Amsterdamissa pieni vähemmistö.

Kuitenkin myös amsterdamilaiset ovat konservatiivisia. Sukupuolten ja siirtolaisten tasa-arvokysymyksissä on paljon parannettava. Kun puhun asiasta, ihmiset hymyilevät kauniisti, sanovat ”lekker” ja pian jo kirmaavat piknikille syömään pannukakkuja siirapilla.

En puhu hollantia, eikä ole hyvä olla ummikko. Kahden vuoden jälkeen osasin pyöräillä melkein ilman käsiä. Nyt neljän vuoden jälkeen on ehkä aika mennä pikkuiselle kielikurssille.

Lekker, eikös vaan?


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Umayya Abu-Hanna

Kirjoittaja on suomenpalestiinalainen kirjailija, toimittaja ja entinen Helsingin kaupunginvaltuutettu.