Ennen kaikkea kirjailija

Jhumpa Lahirin tuotantoa yhdistävät siirtolaisuuden ja vierauden teemat. ”Kielessä tiivistyy ulkopuolisuuden ja myös kulttuuriin kuulumisen ydin”, hän sanoo.

Teksti: Marie KajavaKuva: Miikka Pirinen

PitkätKulttuuriKirjallisuus

Kirjailija katsoo vast’ikään suomennetun romaaninsa kansikuvaa. Hän pitää siitä. Siinä ei ole viidakon kuvia taikka yltiöpäistä ja mystifioitua Intia-symboliikkaa. On haikara etualalla ja toinen haikara lennossa, on vihreän, keltaisen, turkoosin sävyjä ja kaunista, pientä kuviointia. Kannessa lukee nimi Tulvaniitty.

Suuremmalla lukee kuitenkin naisen oma nimi: Jhumpa Lahiri. Siirtolaisvanhempien tyttäreksi syntyneen kirjailijan katseesta huokuu äly ja tietty varautuneisuus. Hän valitsee sanansa tarkasti. Lahiri korostaa, että kirjailija laitetaan mielellään yhteen laatikkoon, kuten ihmiset yleensäkin. Yksi nähdään ainoastaan intialaisena, toinen dekkarikirjailijana, kolmas vaikkapa vain äitinä tai jalkapalloilijana.

”On toivoton tehtävä koettaa vaikuttaa siihen, ajattelevatko lukijat minua etnisenä kirjailijana vai eivät. Se, että pidän suomalaisen painoksen kansista ei ole vain esteettinen vaan myös eettinen kysymys”, 47-vuotias Lahiri sanoo.

Elämää rajapinnoilla

Lahirin kirjallista tuotantoa kehystävät kysymykset siirtolaisuudesta ja kulttuurien välissä elämisestä. Perinteet ja niiden katkaiseminen, uuden löytäminen ja sukupolvien väliset jännitteet muutosten edessä nousevat esiin.

Kirjailijan oma elämä kertoo siitä toiseuden ja vaihtuvien ymäristöjen mosaiikista, mistä hänen teoksensakin. Lahiri syntyi Lontoossa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet Länsi-Bengalista. Myöhemmin perhe muutti Yhdysvaltoihin Rhode Islandille, jossa Lahiri kasvoi. Nykyisin Italiassa asuva Lahiri opiskeli Bostonissa ja asui ennen Eurooppaan muuttoa vuosia New Yorkissa.

”Siirtolaisten arjen muotoutuminen riippuu paljon siitä, missä päin maailmaa elää. Vaikka Yhdysvalloissa on outoja asenteita, se on silti siirtolaisten rakentama”, Lahiri arvioi.

Hän korostaa ajatusta, jonka mukaan amerikkalaiseksi ei synnytä vaan tullaan. Se voi kestää sukupolvien ajan eikä ole helppoa, mutta tapahtuu lopulta. Euroopassa ulkopuolisen mahdollisuudet ottaa uusi kulttuuri ja elämäntapa omakseen ovat paljon niukemmat. 

”Esimerkiksi italialaisuuden kuva tuntuu niin kapealta, että siihen ei vaan yksinkertaisesti mahdu”, kirjailija sanoo.

Proosa voi muuttaa maailmaa

Lahiri on julkaissut neljä teosta: kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania. Ne kaikki on suomennettu. Hänen esikois­teoksensa, novellikokoelma Tämä siunattu koti, voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2000. Tuore romaani Tulvaniitty oli viime vuonna Booker-ehdokkaana. Elokuvaohjaaja Mira Nair on ohjannut esikoisromaani Kaiman pohjalta samannimisen elokuvan, ja novellikokoelma Tuore maa oli sekin todellinen arvostelumenestys.

Lahiri uskoo, että proosa voi muuttaa maailmaa.

”Lukeminen vaikuttaa vahvasti, erityisesti se, että lukee erilaisista ihmisistä ja kokemuksista. Suurella osalla ihmisistä ei ole mahdollisuutta matkustaa eri puolille maailmaa, mutta heidän voi olla mahdollista tutkia maailmaa lukemalla. Se opettaa myös, miltä tuntuu olla toisten ihmisten osassa.”

Lahiri ei kuitenkaan ajattele lukijaa. Se ei ole hänen tehtävänsä. Lahiri pitää kirjailijan ja muiden taiteilijoiden työn kannalta tärkeimpänä juuri etäisyyttä – suhteessa aiheisiin ja muihin ihmisiin.

Kalkuttalaisveljesten tulvaniitty

Tulvaniitty alkaa intialaisveljesten Subhashin ja Udayanin tarinana. Heidän nuoruutensa Kalkutassa haarautuu kahden yksilön tarinoiksi. Toinen veljeksistä elää Yhdysvalloissa, toinen jää Intiaan. Romaani kutoutuu laajaksi ihmisverkostoksi veljesten ympärille, kun Subhash palaa synnyinmaahansa selvittämään naksaliittiveljensä Udayanin kohtaloa. Pikkuveljen elämästä on jäänyt jäljelle raskaana oleva vaimo Gauri, jonka Subhash päättää viedä Yhdysvaltoihin eli pelastaa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Idea kirjan poliittiseen taustaan ponnistaa lapsuuden Intiasta, jossa Lahiri vietti pitkiä aikoja. Hän muistaa 1960-luvun naksaliittiaatteen synnyn vaikutukset Kalkutassa ja sen, minkälaisen merkin kommunistihenkinen aate oli jättänyt kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

”Isovanhempieni kodin lähellä oli teloitettu tuolloin poliisi. Väkivallan vuodet herättivät vahvoja ajatuksia joista puhuttiin paljon. Kasvoin niiden ajatusten keskellä.”

Tulvaniitty kietoo paitsi kauniin kielensä myös rakenteensa voimalla. Lahirin novelleistakin tuttu kehämäisyys toimii kertojaäänien, sukupolvien ja maanosien vaihtuessa. Ympäristöjen kuvaus on hajuiltaan, mauiltaan ja ennen kaikkea maaperältään runsasta.

Kirjailija nauttii niin romaanin kuin novellinkin rakentamisesta.

”On päätettävä, lähteekö matkaan käsimatkatavaroiden varassa vai pakkaako mukaan kymmenen laukkua, koska tarvitsee enemmän tavaraa selvitäkseen. Kaikki riippuu siitä, onko kyseessä yhden yön yli -matka vai pidempi. Mutta on muistettava, että yksikin yö voi muuttaa elämän”, Lahiri kuvailee.

Hän on vast’ikään hypännyt uuden lajin pariin eli viimeistellyt esseekokoelman italiaksi. Esseissä Lahiri tutkii omien sanojensa mukaisesti syvimmiten kieltä ja kielten sekä kulttuurien välissä elämistä. Kielen opetteleminen tuntui tärkeältä uudessa kotimaassa.

”Kielessä tiivistyy ulkopuolisuuden ja myös kulttuuriin kuulumisen ydin. Kieli kiinnostaa, rajoittaa ja osoittaa ihmiselle paikkansa. Se että oppii paikallisen kielen, opettaa paljon enemmän kuin kielitaidon – se avaa koko kulttuurin, elämäntavat, nykyisen ja menneen.”

Intiaan Lahiri matkustaa nykyisin muutaman vuoden välein. Maa on hänelle eniten perinteitä, joihin siirtolaisvanhemmat hänet kasvattivat. Nuorelle tytölle tämä tarkoitti sitäkin, että koulussa tunsi olevansa outolintu ja kotona taas erikoisen amerikkalainen. Silti Lahiri katsoo lämmöllä menneeseen ja miettii, kuinka kauan vanhempien merkitsemä Intia säilyy hänen lastensa tai lastenlastensa elämäntavoissa, kielessä ja kulttuurissa.

Myötätuntoista kerrontaa

Rakastatko sinä minua?

Rakastan, Bela.

Minä rakastan sinua enemmän.

Enemmän kuin mitä?

Enemmän kuin sinä rakastat minua.

Se on mahdotonta. Minä rakastan sinua työkseni.

Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin kukaan ketään.

Subhashin ja Gaurin tyttären Belan suhde rakentuu Tulvaniityn olennaiseksi rangaksi. Lahirin kirjat vievät Kalkuttaan, Rhode Islandille ja muualle maailmaan, mutta ennen kaikkea taidokas kerronta vie ihmismieleen ja yrityksiin selviytyä muuttuvassa maailmassa.

Tulvaniityssä ainakin seitsemän ihmisen ja kolmen eri sukupolven elämät kietoutuvat yhteen. Kerronta on lähellä psyykettä, hallittua ja älykästä. Se onnistuu kuvaamaan erilaisten ihmisten elämää ja valintoja myötätuntoisesti. Se ei tunteile mutta ei myöskään jätä kylmäksi.

On selvää, että Jhumpa Lahiri on ennen kaikkea tavattoman tarkkasanainen kirjailija.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!