Päivähoito - politiikan kovin ydin

Miksi päivähoidosta puhuminen jää politiikassa naisten harteille? Tätä pohtii Elina Hirvonen.

Teksti: Elina HirvonenKuva: Teemu Ullgrén

NäkökulmatLapset ja nuorisoMiehetNaisetSuomi

Vähän aikaa sitten televisiossa oli poikkeuksellinen näky: neljä naista ja yksi mies, juontaja, keskustelivat politiikasta. Lukemattomien miesten kansoittamien poliittisten keskustelujen jälkeen asetelma olisi saattanut olla virkistävä, jos aiheena olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten päivähoito.

Nyt ohjelman katsominen tuskastutti. Miksi vieläkin, yli sata vuotta sen jälkeen, kun suomalaiset naiset saivat äänioikeuden, taloudesta ja ulkopolitiikasta keskustelevat julkisuudessa miehet, päivähoidosta naiset? Miksi nämä keskustelut yhä kilpistyvät kysymykseen äitien ratkaisuista?

Varhaiskasvatukseen liittyvillä päätöksillä ratkaistaan, onko lapsilla perheiden taustoista riippumatta yhdenvertaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä, vai annetaanko osan lapsista pudota kyydistä jo ennen koulun alkua. Ne päätökset ovat inhimillisesti massiivisia, ja taloudellisesti merkittäviä. Panostus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen on yhteiskunnalle kustannustehokkain muoto ehkäistä syrjäytymistä. Pienessä maassa kyse on myös kilpailukyvystä. Meillä ei ole varaa sivuuttaa huono-osaisissa perheissä kasvavien lasten lahjakkuutta.

Päätökset varhaiskasvatukseen kohdistuvista leikkauksista ovat yhteiskunnan kannalta järjettömiä. Päätöksiä ei tue mikään analyysi niiden pitkän tähtäimen kustannusvaikutuksista. Sen sijaan niitä edelsi pitkä keskustelu työttömien tai vauvan kanssa lattea lipittävien äitien laiskuudesta.

Pohjoismainen päivähoito- ja vanhempainvapaajärjestelmä kuuluu maailman edistyneimpiin. Yhdysvaltalainen ulkopolitiikan asiantuntija Anne-Marie Slaughter käyttää sitä esimerkkinä työn ja perheen yhteensovittamista pohtivassa teoksessaan Unfinished Business: Women Men Work Family. Suomessa järjestelmään suhtaudutaan hassusti. Sen sijaan, että haluaisimme tehdä hyvästä maailman parhaan, jauhamme loputtomasti äideistä. Keskustelussa pohjoismainen hyvinvointivaltio ja moralistinen nostalgia lyövät kättä tavalla, jossa ei ole yhteiskunnan kannalta mitään hyvää.

Suomessa kasvaa juuri nyt lapsia, joista monet viettävät isiensä kanssa enemmän aikaa, ja tuntevat isänsä paremmin kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Se on loistava asia. Miten keskustelu päivähoidosta, varhaiskasvatuksesta ja työn ja perheen yhteensovittamisesta muuttuisi, jos isät ottaisivat siihen aktiivisemmin osaa? Jos isät vaatisivat laadukkaan varhaiskasvatuksen takaamista kaikille lapsille, perhevapaiden tasapuolisempaa jakamista ja vanhemmuudesta koituvien kulujen jakamista molempien vanhempien työnantajien kesken? Jos he jyrähtäisivät tästä kaikesta, lasten edun, ja yhteiskunnan edun nimissä?

Siirtyisikö keskustelu päivähoidosta silloin sinne minne se kuuluu, politiikan kovaan ytimeen?


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden kolumnisti Elina Hirvonen

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen on suomalainen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien tekijä. Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2017 Hirvonen ohjasi dokumentin Kiehumispiste, jossa hän käsitteli Suomen kahtiajakautumista ja muukalaisvihaa.