”E nnen itkin, kun näin, että mustalaisia kohdellaan huonosti. Enää en jaksa välittää. Toivon vain, että tulevia sukupolvia kohdeltaisiin paremmin”, Ida Nyman, 82, sanoo.

Romanivähemmistö on elänyt Suomessa viisi vuosisataa, mutta ennakkoluulot ovat yhä vahvoja. Nymanin lapsuudessa syrjintä oli räikeää.

”Miehet olivat oikein ilkeitä, ja usein meitä lyötiin ja syljettiin päälle. Jotkut naiset olivat ystävällisiä ja antoivat meille ruokaa, jopa salaa miehiltään.”

Nyman kasvoi yhdeksänlapsisessa perheessä. Perhe kulki talosta taloon, pyysi yösijaa ja ruokaa. Joskus he pääsivät saunaan nukkumaan. Kun saatiin leipää, sitä annettiin ensin lapsille, sitten hevosille ja viimeisenä aikuisille.

”Usein, kun lähestyimme jotain taloa, sieltä kuului huuto, että äkkiä ovet kiinni, mustalaiset tulevat.”

Ruokaa ei ollut koskaan tarpeeksi. Välillä Nyman asui setänsä ja tätinsä luona. Sielläkin oli paljon lapsia elätettävänä ja kaikesta pulaa.

”Kerran alakoulun opettaja tuli käymään tätini luona. Täti pisti minut laulamaan opettajalle. Opettaja kutsui minut luokseen asumaan, jotta saisin ruokaa ja voisin käydä koulua.”

Nyman muistelee, että opettajan luona oli ihan hyvä olla. Mutta kun vanhemmat tulivat käymään, tyttö kiipesi heidän kärryihinsä, eikä suostunut nousemaan pois. Hän jatkoi kiertelyä isän ja äidin kanssa.

Koti junavaunussa ja teltassa

Romanit kulkivat perinteisesti paikkakunnalta toiselle elannon perässä. He tekivät kauppaa tai töitä maatiloilla. Osalla oli oma talo ja vakaammat elinolosuhteet, mutta suuri osa romaneista joutui luottamaan ulkopuoliseen apuun.

Maaseudun rakennemuutos vei romanien perinteisiltä elinkeinoilta pohjan. Suomi kaupungistui huimaa vauhtia, ja myös romanit siirtyivät kaupunkeihin.

Asuntoja ja töitä oli vaikea löytää. Romanit olivat kulkeneet leivän perässä ja he olivat valtaväestöä vähemmän koulutettuja. Monet päätyivät asumaan kaupunkien laitamille junanvaunuihin ja telttoihin.

Romanien oloihin saatiin merkittäviä parannuksia vasta 1970-luvun väliaikaisen erityislain avulla. Sen myötä monet vähävaraiset perheet saivat kodin. 

Nymankin lähti 18-vuotiaana tyttönä Sotkamosta Helsinkiin. Hänellä oli taskussaan viisi penniä, eikä paikkaa minne mennä. Hän tapasi kadulla romaninaisen, joka kutsui Nymanin luokseen Mäkkylään. Naisella oli siellä teltta.

Nymanilla kävi tuuri. Hän kuuli, että Fazerin tehtaat palkkaavat romaneja.

”Töitä piti tehdä kovasti. Mustalaisen pitää tehdä tuplamäärä töitä osoittaakseen, että kelpaa”, Nyman sanoo.

Parikymppisenä Nyman perusti perheen, mutta jäi jo nuorena leskeksi. Tuttu nainen otti Nymanin lapsineen asumaan luokseen vanhaan junanvaunuun. Omaisuutta nuorella leskellä oli vain vaatteet päällään.

Myöhemmin Nyman teki käsitöitä ja myi niitä muille romaninaisille. ”Myin pukuja teattereihinkin, ja pärjäsin sillä työllä oikein hyvin.”

Aino Valentinin, 70, lapsuudenperhe kiersi kesät hevoskärryillä.

Hevoskauppaa ja nomadielämää

Käsitöillä elantonsa hankki myös Aino Valentin, 70.

”Minulla on aina ollut intohimoa käsitöihin ja talouteen. Uskonto ja historiakin kiinnostivat”, Valentin kertoo.

Sisaruksista ja kodista huolehtiminen veivät ison perheen tytöltä paljon aikaa, joten koulun päästötodistus jäi saamatta. Myöhemmin, kun Valentinilla oli jo oma perhe, piti juosta leivän perässä ja haaveet opinnoista saivat jäädä.

”Nyt ajat ovat toiset ja jos olisin nuorempi ja terveempi, niin menisin ja tekisin. Sisua minulta ei puutu.”

Valentinin lapsuudenperhe kiersi kesät hevoskärryillä. Teltat rakennettiin koivunvitsoista ja kankaista.

Samaan leiriin kerääntyi aina monta perhettä. Valentinin muistot noista ajoista ovat hyviä. Elettiin yhdessä ja kaikista pidettiin huolta. Isä teki hevoskauppaa ja äiti käsitöitä. Paikkakunnat vaihtuivat, mutta perheellä oli aina koti, johon palata syksyllä.

”Se oli poikkeuksellista siihen aikaan, mutta eiväthän kaikki romanit ole samanlaisia”, Valentin sanoo.

Valentinin kodissa oli aina hevoskärryllinen vieraita. Niille, joilla ei kotia ollut, tarjottiin yösija ja ruokaa.

Valentin iloitsee siitä, että nykyään romaninuoret kouluttautuvat. Nuorisolla on valtavasti ideoita ja he ovat internetin kautta yhteydessä maailmaan.

”Minun nuoruudessani poljettiin paikallaan, mutta tänä päivänä eletään ajan kärjellä. Että tyhmyyden takia eivät kyllä jää työttömiksi”, Valentin sanoo. 

Seniorikerhosta seuraa

Valentin on leski. Hän asuu yksin kerrostalolähiössä. Välillä hän ei tapaa muita ihmisiä moneen päivään.

”Seurustelen tuon Samsungin kanssa”, Valentin nauraa. ”Täytyykin pitää kovaa kiinni, ettei se lähde karkuun.”

Television lisäksi Valentinin yksinäisyyttä helpottaa romanivanhusten seniorikerho, jossa hän käy joka viikko.

”Romanivanhukset ovat syrjäytyneet monista julkisista palveluista, kuten kuntoutuksesta. He eivät myöskään käytä virkistys- ja kulttuuripalveluita”, Finitiko phurane kaale -hankkeen projektipäällikkö Tiina Pirttilahti kertoo.

”Paikkaamme tätä kuilua palveluiden ja romanivanhusten välillä.”

Hanke pyörittää Raha-automaattiyhdistyksen tuella Helsingissä kahta romanien seniorikerhoa. Niissä käy nelisenkymmentä vanhusta viikoittain. Kerhojen vetäjä Riitta Wallenius myös kiertää auttamassa vanhuksia arkisten asioiden hoitamisessa.

”Noin puolet vanhuksistamme on lukutaidottomia tai heidän lukutaitonsa on heikko. Se vaikeuttaa arjesta selviytymistä”, Pirttilahti kertoo.

”Naiset pelkäävät liikkua yksin tuolla kaduilla. Monesti, kun saatan heitä jonnekin, kuulen miten heille huudellaan ja heitä nimitellään”, Wallenius lisää. Hän kuuluu itse valtaväestöön ja on tutustunut romanikulttuuriin aloitettuaan työt vanhushankkeessa.

”Olen niin vihainen, kun olen nähnyt miten romaneja edelleen Suomessa kohdellaan”, Wallenius sanoo.

Hilja Långström, 81, osaa lukea, mutta ei kirjoittaa.

Kirjoitustaito uupuu

Seniorikerholainen Hilja Långström, 81, kävi lapsena koulua vain muutaman kuukauden. ”Lukea osaan, mutta en kirjoittaa, ja laskentaa en osaa lainkaan. Ei siihen aikaan ollut pakko käydä kouluja. Pikkusisko ja vanhempi veli kyllä kävivät enemmän.”

Långström asuu Helsingissä palvelutalossa. Henkilökunta auttaa häntä Kelan papereiden ja muiden virallisten asioiden kanssa.

”Se, että ei osaa kirjoittaa kuin oman nimensä, on vaikeaa. Sitä on vähän niin kuin tyhmempi ihminen.”

Långström harmittelee, että palvelutalon hoitajilla on aina kova kiire. Hän kaipaisi useammin apua siivouksessa, mutta muuten puitteet ovat nyt ihan hyvät.

”Nälkää ei tarvitse kärsiä ja joku aina lahjoittaa minulle vaatteita. Vaikeampaa oli silloin, kun lapset olivat pieniä.”

Långströmillä on neljä lasta. Kun he olivat pieniä, välillä oli taloudellisesti tiukkaa. Långströmillä ei ollut kotia ja hän joutui antamaan yhden lapsistaan pois.

”Pyysin lasta sieltä valkolaisperheestä takaisin, kun sain kodin, mutta eivät ne antaneet. En päässyt edes katsomaan. Ei olisi koskaan pitänyt antaa tyttöä pois.”

Hilja Långströmin lapsen kohtalo on surullisen yleinen. Virallisia tilastoja ei ole, mutta perhehistoriaa tutkineen Helsingin yliopiston professori Panu Pulman­ arvion mukaan pahimmillaan jopa puolet romanilapsista oli ainakin väliaikaisesti sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Sijoitusten määrät olivat korkeimmillaan 60-luvulla.

”Kun romanien asuinolot 70-luvulla kohenivat, alkoivat myös lasten sijoitukset vähetä. Sitä ennen asuinolot olivat monella niin surkeat, ettei niissä voinut lapsia turvallisesti kasvattaa”, Pulma sanoo.

Fanny Långström, 79, iloitsee: elämä on hyvä, kun on oma, rauhallinen koti.

”Ihmiset elävät koppiloissaan”

Hilja Långströmin nuorempi sisar, Fanny Långström, 79, kävi lapsena seitsemän luokkaa koulua. Hän olisi halunnut käsityönopettajaksi, mutta isä ei kannustanut jatkamaan opintoja. Långström meni kotiapulaiseksi ja teki peltotöitä.

Myöhemmin hän hankki elantonsa pääosin käsitöitä tekemällä. Kodin ulkopuolelta ei töitä löytynyt. Hän olisi mieluusti tehnyt töitä kodin ulkopuolella.

”Ennen syrjintää oli paljon, mihinkään ei päässyt töihin. Joskus se pisti katkeraksi,” Fanny Långström sanoo. ”Nyt asiat ovat muuttuneet ja nykyään meikäläisiä on töissä.”

Fanny Långströmin viidestä lapsesta kaksi sijoitettiin lapsina kodin ulkopuolelle.

”Jäin yksin lasten kanssa, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En olisi pystynyt heitä pitämään. Sitä olen ikäni katunut.”

Nyt Långström asuu yksin. Joskus kuluu päiviä, ettei kukaan tule käymään.

”Elämässä vaikeinta on yksinäisyys. Meillä on perinteisesti ollut niin, että ollaan yhdessä ja pidetään huolta. Nykymaailma on tehty niin, että jokainen elää omassa koppilossaan. Ennen sopivat vanhat ja nuoret yhteen, nyt eivät sovi, pitää olla jokaisella eri huoneet.”

Långström puhuu usein lastensa kanssa puhelimessa. Hän katsoo hengellistä kanavaa televisiosta ja seniorikerhossa hän on opetellut tietokoneen käyttöä.

”Olen kyllä haaveillut, että saisin oman tietokoneen. Se olisi hyvä ajanviete. Älypuhelin minulla on, ja sillä aion opetella menemään internetiin.”

Fanny Långström kehuu, että elämä on hyvää, kun on oma, rauhallinen koti. Samaa sanoo Ida Nyman.

”Nyt on hyvä. On lämmin koti, eikä tarvitse pelätä, että joku ajaa pois,” Nyman sanoo. ”Kyllä meillä mustalaisilla on hyvä luonne. Sen ansiosta me olemme pärjänneet.”

Aino Valentin on asunut samassa lähiössä kauan.

”Täällä minun asuinalueella minut tunnetaan kaupoissa, joten minua ei seurata”, Aino Valentin sanoo.

”Muualla sitä kyllä tapahtuu jatkuvasti. Ja kulkeminen tuolla pelottaa, näiden vaatteiden takia. Ne provosoivat ihmisiä. Mutta kyllähän valtaväestökin tuolla kaduilla joutuu pelkäämään, kaikenlaista pahaa tapahtuu.”

Romaneja kaivataan politiikkaan

Aino Valentin uskoo, että nyt taantuman aikaan romanien on vaikea työllistyä, kun valtaväestön keskuudessakin on valtavasti työttömyyttä.

”Rahasta se monesti on kiinni. Olisi hyvä, jos romaneilla olisi mahdollisuuksia perustaa omia yrityksiä ja siten työllistää muitakin. Naiset voisivat vaikka laittaa ompelimoja pystyyn, ja miehet kauppoja.”

Valentin uskoo, että romanien asema tulee vielä muuttumaan. Toisin kuin aikaisemmin, nykyään monissa romaneja koskevissa päätöksissä romaniväestöä itseään kuullaan. Vielä kun eduskuntaan saataisiin romanikansanedustaja.

”Se olisi valtava juttu ja veisi meidän asioita eteenpäin”, Valentin sanoo.

Myös vanhushankkeen projektipäällikkö Tiina Pirttilahti odottaa parempia aikoja.

”Siitä ei ole kauaa, kun romanit vasta saivat kodit, joista lähteä kouluun. Nyt yhä useampi kouluttautuu”, Pirttilahti sanoo.

Kun tulevaisuudessa entistä useammassa työpaikassa työskentelee valtaväestöä ja romaneja rinnakkain, ihmiset tutustuvat toisiinsa. Jos toinen ihminen osataan vielä aidosti kohdata, ennakkoluulot ehkä karisevat.

”Että oltaisiin yhdenvertaisia, ilman, että kenenkään pitää luopua omasta identiteetistään”, Pirttilahti toivoo.

Kuvat: Olga Poppius