1500 asukkaan Salinas de Guaranda sijaitsee 3550 metrin korkeudessa Ecuadorin Andeilla.

Vuoristokylän kasvatti

Alfredo Lopez muistaa lapsuudestaan, mitä on puute.

Teksti: Anna-Leena SiliämaaKuva: Anna-Leena Siliämaa

PitkätTalousMaatalous ja maaseutuAmerikkaLatinalainen AmerikkaEtelä-AmerikkaEcuador

Kun Alfredo López syntyi nelilapsisen perheen kuopukseksi ecuadorilaisessa vuoristokylässä, elettiin 1980-luvun alkua. Kymmenen vuotta aikaisemmin Salinas de Guarandan kylään oli saapunut italialainen pappi Padre Antonio Polo. Siihen saakka kyläläiset olivat eläneet ilman kenkiä oljesta ja savesta rakennetuissa majoissa, chozissa.

Yhteydet ulkomaailmaan olivat vaikeat ja kyläläisten ainoana tulonlähteenä suolakaivokset. Harva osasi lukea, ja puolet lapsista kuoli ennen viidettä ikävuottaan.

Papin visio oli luoda työpaikkoja yrittäjyyden avulla. Kylään perustettiin juustolaosuuskunta, ja pikkuhiljaa yrityksiä syntyi lisää, muun muassa suklaatehdas, sienikuivaamo, lankatehdas ja käsityökeskus. Mallia kutsuttiin solidaariseksi taloudeksi.

Lopezin lapsuusmuistoissa elää yhteisöllisyys.

”Kun Padre huusi keskusaukiolla ’Minga, minga!’, ilmestyivät asukkaat paikalle työkaluineen valmiina taloa rakentamaan tai istuttamaan talkoilla puita”.

Ikätovereidensa lailla Alfredo lähti jo kahdeksanvuotiaana kouluun lähikaupunkiin Ambatoon. Siellä hän asui teini-ikäisten sisarustensa kanssa. Vanhemmat lähettivät rahaa juustoauton mukana.

Nuorukainen päätyi opiskelemaan graafista suunnittelua pääkaupunkiin Quitoon ja sitten sukulaisperheen luo Sveitsiin. Eurooppalaisten varakkuus ja sen tuomat ongelmat olivat shokki.

”Huumeet, itsemurhat, yksinäisyys… Kaikki niin organisoitua, ettei ole enää tarvetta eikä taitoa improvisoida.”

Eurooppalainen elämäntyyli ei miellyttänyt, mutta avasi silmät: raha ei tuo onnea, mutta auttaa elämässä. López palasi Ecuadoriin ja hakeutui kehitystehtäviin. Amazonian intiaanit ja Kolumbian pakolaiset tulivat tutuiksi.

”Muistan, miltä tuntuu tarvita asioita. Kotikyläni on saanut paljon apua – siksi halusin työssäni auttaa muita.”

Ecuadorissa Salinasin kehitystä 70-luvulta nykypäivään pidetään malliesimerkkinä, jota opiskelijaryhmät ja turistit käyvät ihastelemassa. Kylä vetää vapaaehtoisia ympäri maailman. Omalta kasvatiltaan solidaarinen talous saa kritiikkiä.

”Taloudellisen kehityksen rinnalla tulisi kehittää myös ihmisiä, kuten tiimityö- ja konfliktinhallintataitoja. Ihmiset eivät enää osallistu talkoisiin, vaan ajavat mieluummin omaa etuaan. Pienessä kylässä kaikki ovat sukua keskenään ja omia ja toisten virheitä peitellään sen sijaan, että niistä opittaisiin.”

Nykyisin mies työskentelee freelance-valokuvaajana Quitossa ja vierailee kotikylässään parin viikon välein. Sinne vetää kaunis luonto ja halu jatkaa kylän kehitystä. Hän näkee tulevaisuuden mahdollisuudet yksityisyrittäjyydessä ja vastuullisessa turismissa.

Edelleen kylässä asuvan papin elämäntyö herättää kunnioitusta: ”Hän on käyttänyt 40 vuotta elämästään kylämme hyödyksi ja on minulle inspiraation lähde.”

Epäkohdista huolimatta on hyvä muistaa solidaarisen talouden edut: López selvisi hengissä yli viisivuotiaaksi.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!