”Mikä tahansa, mikä saa nuoret ihmiset puhumaan feminismistä on hyvä asia”, Adichie toteaa.

Rakkaus sanoihin

Chimamanda Ngozi Adichie ihastui jo pari­vuotiaana sanojen kykyyn tallentaa tunteita. Nyt hänen tarkkanäköiset sanansa kuuluvat jo r&b -tähti Beyoncén hittibiisissä.

Teksti: Timo SipolaKuva: Jussi NukariKuvatoimisto: Lehtikuva

PitkätKulttuuriKirjallisuusTasa-arvoNaisetAfrikkaKeski-AfrikkaNigeria

Afrikkalaisen nykykirjallisuuden kuumimmaksi nimeksi tituleerattu Chimamanda Ngozi Adichie (s. 1977) on löytänyt tiensä miljoonien lukijoiden sydämiin eri puolilla maailmaa

Yksi hänen faneistaan on yhdysvaltalainben r&b -tähti Beyoncé (s. 1981), joka sämpläsi Adichien terävänäköistä feminististä esseetä hittibiisissään Flawless (2013).

Helmikuussa Beyoncé sai Grammy-ehdokkuuden tuosta singlestään. Viimeistään nyt yksityiselämäänsä varjeleva, mutta julkisuuden kanssa luontevasti toimiva Adichie pomppasi vähemmän kirjallisten piirienkin tietoisuuteen.

”Mikä tahansa, mikä saa nuoret ihmiset puhumaan feminismistä on hyvä asia”, Adichie toteaa.

Adichien viime vuonna julkaisemaa 52-sivuista esseetä We Should All Be Feminists ei ole suomennettu, vielä.

Itsevarma kansa

Tapaan Adichien hänen kotonaan Lagosissa. Lähes kahdeksan miljoonan ihmisen kaupunki on puolet elämästään Nigeriassa, puolet Yhdysvalloissa asuneen kirjailijan lempikaupunki. Hän rakastaa sen monimuotoisuutta ja ihmisten lannistumattomuutta.

”Ei ole toista Lagosin kaltaista kaupunkia. Ihailen ihmisten aloitekykyä ja kaupungissa vallitsevaa mahdollisuuden tunnetta. Lagosilaiset eivät anna periksi vaan löytävät tiensä elämässä eteenpäin.”

Nigeriaan liittyy suunnaton määrä kielteisiä mielikuvia. Maalla on naapureidensa silmissä vähän samanlainen rooli Afrikassa kuin Venäjällä Euroopassa.

Mielikuviin liittyy myös nigerialainen käyttäytymiskoodi, jota muualla Afrikassa paheksutaan.

”Nigerialaisilla on jonkinlainen anteeksipyytämättömyyden ja puoliaggressiivisen itseluottamuksen henki. Itse rakastan sitä, mutta jos en olisi nigerialainen, en pitäisi siitä.”

Boko Haram ja Nigerian surkea maine

Adichie on muiden maailmaa nähneiden, koulutettujen nigerialaisten tavoin kipeän tietoinen maan heikosta brändistä. Etnis-poliittisen väkivallan ohella Nigeria tunnetaan etenkin huijauksista, kidnappauksista, aseellisista ryöstöistä, korruptiosta, tehottomasta armeijasta ja vaarallisista poliiseista.

Kirjailija huomaa usein joutuvansa selittämään rakastamaansa maata ulkopuolisille.

”Toivon kirjojani lukevien ihmisten oppivan tuntemaan Nigerian monimutkaisena paikkana, jolla on myönteisiä ja kielteisiä piirteitä.”

Ääri-islamilaisen Isisin nousu ja otteitaan koventanut Nigerian oma jihadistijärjestö Boko Haram ovat osaltaan lisänneet islamin vastaisia asenteita.

Adichie ihmettelee, miksi Nigerian valtio on ollut niin voimaton taistelussa Boko Haramia vastaan.

”Se on huolestuttavaa. Puhutaan esimerkiksi jihadistien armahtamisesta, mutta ei siitä, mitä se tarkoittaa. Meillä ei osata käydä rehellistä keskustelua.”

Viisikko-lapsuus

Chimamanda Ngozi Adichie eli onnellisen lapsuuden keskiluokkaisessa perheessä Kaakkois-Nigerian Nsukkassa. Hänen yliopistossa työskennelleet vanhempansa tajusivat jo varhain, että tytär oli kiinnostunut lukemisesta ja kannustivat häntä siihen.

”Nuorempana rakastin lukemista vieläkin enemmän kuin nyt, mutta rakkaus sanoihin on säilynyt muuttumattomana. Sanojen kyky tallentaa tunteita on vedonnut minuun kaksivuotiaasta saakka.”

Lapsuuden suosikkeja olivat erityisesti englantilaisen Enid Blytonin Viisikot.

Seitsemänvuotiaana hän kirjoitti kertomuksia, joiden kaikki hahmot olivat valkoisia ja sinisilmäisiä, söivät omenoita, leikkivät lumessa ja puhuivat paljon säästä.

Adichie luki Blytoninsa englanniksi, mutta oppi myös sukunsa kielen igbon.

”Yläasteella ei ollut coolia valita nigerialaisia kieliä oppiaineiksi. Minä kuitenkin valitsin. Kaksi äidinkieltä, kaksi erilaista linssiä hahmottaa maailmaa, on suuri etuoikeus.”

Hän pärjäsi koulussa poikkeuksellisen hyvin ja aloitti lääketieteen opinnot Nigeriassa. Adichie kertoo, että lahjakkaat nigerialaislapset laitettiin lukemaan lääketiedettä Nigeriassa siihen aikaan, vaikka hänen erityislahjakkuutensa olikin kirjoittamisessa. Hänen suunnitelmanaan oli hankkia hyvä työ ja kirjoittaa öisin.

Puolentoista vuoden opiskelujen jälkeen, 19-vuotiaana, Adichie päätti lähteä opiskelemaan Yhdysvaltoihin, aluksi viestintää ja politiikkaa, myöhemmin myös Afrikka-tutkimusta ja luovaa kirjoittamista. Sen hän määrittelee elämänsä haasteellisimmaksi päätökseksi.

Iloinen feministi vihaa rouvittelua

Amerikalle 37-vuotias Adichie on kiitollinen kasvamisestaan feministiksi. Hän on ollut vuosia naimisissa Baltimoressa työskentelevän nigerialais-amerikkalais-brittiläisen lääkärin Ivara Esegen kanssa, mutta on julkisesti kieltänyt rouvittelemasta itseään. Hän haluaa tulla puhutelluksi Ms Adichiena.

Ilkikurisesti hän kutsuu itseään iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä ja käyttää sekä huulikiiltoa että korkeita korkoja. Omaksi ilokseen, ei miehiä varten.

”Siinä, että nainen on sinut seksuaalisuutensa kanssa, ei ole mitään väärää.”

Naisten yhteiskunnallinen asema on Nigeriassa parantunut itsenäisyyden aikana. Mutta vaikka kukaan ei ihmettele maan naispuolisia voimaministereitä tai yritysjohtajia, nigerialaiset naiset tuntuvat vierastavan feministisiä ajatuksia.

”72-vuotiaan äitini nuoruudessa työn löytäminen oli naiselle ykkösasia. Vasta sen jälkeen ruvettiin katselemaan aviomiestä. Nyt naimisiin pääsy on monille pakkomielteenomainen asia. Useimmat nigerialaiset koulutetutkin naiset suhtautuvat avioliittoon jonkinlaisena elämän täyttymyksenä. Se on järkyttävää.”

Adichie sanoo, että Nigeriassa tytöt kasvatetaan kutistamaan itseään, etteivät he uhkaisi miehiä. Tyttöjen pitää istua jalat ristissä ja käyttäytyä ikään kuin naiseksi syntyminen tekisi heistä syyllisiä johonkin.

”Haluan kasvattaa tytöt ja pojat niin, että he näkevät seksuaalisuutensa omanaan, ei niin, että seksi olisi jotakin, mitä poika ottaa tytöltä.”

Amerikassa hän huomasi myös, että ihonvärillä on väliä. Kotiinpalaajat-romaanin päähenkilö Ifemelu pitää blogia, jossa hän vertaa amerikkalaisten ja ei-amerikkalaisten mustien kokemuksia pohjoisamerikkalaisessa yhteiskunnassa.

”Nigeriassa en ajatellut olevani musta. Identiteettiäni määrittelivät yhteiskuntaluokka, katolinen usko ja igbo-tausta. Yhdysvalloissa havaitsin ihonvärilläni olevan merkitystä. Ja mustuuteen ei kovin usein liity mitään myönteisiä asioita.”

Toisin on Euroopassa.

Adichien mielestä eurooppalaiset teeskentelevät, ettei rodulla ole merkitystä. ”Euroopassa rasismissa ei ole kysymys vain ihonväristä, vaan myös uskonnosta. Monissa Euroopan maissa muslimina olemisesta on tullut rotu.”

Kovaa työtä

Lähes puolet elämästään Yhdysvalloissa eläneen kirjailijan on helpompi puhutella myös länsimaista yleisöä.

Nykyisin hän asuu puoliksi Lagosissa, puoliksi Baltimoressa Yhdysvalloissa. Marylandissa sijaitsevan Baltimoren asukkaista kaksi kolmannesta on mustia.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaania on myyty noin miljoona kappaletta. Kirjasta on myös tehty elokuva.
Tuorein romaani, Kotiinpalaajat, on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa 500 000 kappaletta. Kirjasta on suunnitteilla elokuva ja tv-sarja.

Adichie kokee kirjoittamisen taitonsa olevan lahja esivanhempien hengiltä, mutta myös jotain, jonka eteen hän näkee paljon vaivaa.

”Koen toteuttavani minulle annettua tehtävää. Mutta kyse on myös kovasta työstä. Omistan koko elämäni lukemiselle ja kirjoittamiselle. Sanon opiskelijoilleni, että kirjoittaminen on helppoa, mutta uudelleen kirjoittaminen on vaikeaa. Ja sitä minä teen paljon.”

TEOKSET:

> Purppuranpunainen hibiskus, 2003. Kertoo 15-vuotiaan tytön ja hänen perheensä elämästä Nigeriassa.
> Puolikas keltaista aurinkoa, 2006. Läpimurtoteos, sijoittuu Biafran sotaan.
> Huominen on liian kaukana, 2009. Novellikokoelma, sijoittuu Yhdysvaltain nigerialaisyhteisöön.
> Kotiinpalaajat, 2013. Kertoo Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan lähteneistä nuorista ja heidän paluustaan.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!