Artikkelikuva
”Rahoittajalla on oikeus tietää

Tehotyötä ja hippihommia

Kätilö Sisko Korrensalo on nähnyt pitkällä urallaan avustusjärjestöjen kirjon. Niiden toimintakulttuurit vaihtelevat lähes ”sotilaallisesta organisaatiosta hippihommaan”.

Ugandaa kovin ottein 1970-luvun johtanut sotilasdiktaattori Idi Amin syöstiin vallasta syksyllä 1979. Paetessaan Libyaan hän jätti jälkeensä niin taloudellisesti, poliittisesti kuin inhimillisesti ruhjotun maan.

Kaksi vuotta Aminin lähdön jälkeen Ugandaan matkasi nuori suomalaiskätilö Sisko Korrensalo. Pohjoisen pikkukaupungin tyttöä ajoivat kehitystyöhön ja Punaisen Ristin leipiin paitsi halu auttaa, myös silkka uteliaisuus ja seikkailunhalu.

Samat ominaisuudet ajavat itseään aikuisiän ADHD-tapaukseksi kutsuvaa Korrensaloa edelleen uusiin seikkailuihin, viimeksi Pakolaisavun järjestämälle matkalle Ugandaan, 34 vuotta ensimmäisen matkan jälkeen.

Uganda vuonna 1981 oli karu paikka.  Häädetty hirmuhallitsija oli jättänyt jälkeensä valtatyhjiön, jota eri ryhmittymät pyrkivät täyttämään. Vainojen ja etnisten puhdistusten haavat olivat vielä ammottavia ja yhteenotot päivittäisiä.

Ensimmäisessä asemapaikassaan Moyossa Sisko Korrensalo ehti viipyä vain viisi viikkoa ennen kuin hänet  evakuoitiin liian vaarallisten olosuhteiden vuoksi. Korrensalo siirtyi Tanskan Punaisen Ristin ryhmään.

Voimien yhdistäminen olisi viisautta

Punaista Ristiä Sisko Korrensalo arvostaa edelleen. Hän kehuu erityisesti järjestön kurinalaista tapaa työskennellä.

”Punainen Risti toimii melkein kuin sotilaallinen organisaatio, mutta sillä tavalla se saa asioita tapahtumaan.”

Pakolaisavun Korrensalo kuvaa olevan enemmän ”hippihommaa”. Tuoreimman matkansa hän maksoi itse ja keräsi kongolaisille pakolaisille 1800 euroa myymällä pakolaisten tekemiä helmiä ja kortteja.

”Puoli vuotta siinä meni, eikä tullut hikikään”, hän naurahtaa. Yhteensä kuusihenkinen ryhmä sai kasaan lähes 10 000 euroa.

Järjestön pienuus ei välttämättä ole huono asia, mutta samalla alueella toimivilta järjestöiltä Korrensalo peräänkuuluttaa nykyistä enemmän yhteistyötä ja tehokkuutta.

”Kyllä mä Kiangwallissa ihmettelin, kun siellä on jokaisella järjestöllä oma konttorinsa. On suomalaisten konttoreita ja on tanskalaisten konttoreita – siis miksei ne tee yhteistyötä? Kyllä niiden ylläpitoonkin kuluu rahaa.”

Monet järjestöt saavat suuren osan rahoituksestaan ulkoministeriöltä, joten kontrolli on paikallaan. 

”Rahoittajalla on oikeus tietää, mihin myönnetyt varat käytetään. Tehokkuutta saa vaatia.”

Korrensalo sanoo havainneensa, että nykyään moni järjestö näyttää rahoitusta kerätessään uskovan lasten anovien katseiden voimaan.

”Ennen sellaista sanottiin sosiaalipornoksi”, hän huomauttaa ja muistelee, miten 1980-luvulla maailmanluokan tähdet matkasivat hyväntekeväisyysmielessä katastrofialueille kuvauttamaan itsensä nälkään kuolevien vierellä. Vastaavaan solidaarisuuden irvikuvan esittämiseen syyllistyivät hiljakkoin EU-johtajat osoittaessaan ”kunnioitustaan” Välimereen hukkuneille siirtolaisille. 

Korrensalo itse on kaukana eteerisestä hyväntekijästä, joka liihottelee sairasvuoteen äärelle ja laskee viileän kätensä potilaan kuumeiselle otsalle. Kätilöksikin hän sanoo ryhtyneensä, ”koska se on sellaista reipasta ja rivakalle ihmiselle sopivaa touhua”. 

”Käytännön ihmisenä myös ajattelin kylmästi, että kyllä ihmiset aina sen verran nai ja tekee lapsia, että kätilölle töitä löytyy.”

Avunhakija ei halua joutua naurunalaiseksi

Kun turvattomaksi käynyt Moyo 1981 evakuoitiin, Korrensalo siirtyi puskasairaalaan Itä-Ugandan Kapchorwassa. Siellä hän törmäsi ilmiöön, jonka ymmärtämiseen tuolloiset suomalaisen kätilökoulutuksen opit eivät olleet valmentaneet.

”Ensimmäisen kerran ympärileikatun naisen nähdessäni olin niin naiivi, että kysyin tanskalaiselta lääkäriltä, josko kyseessä on jokin anatominen erilaisuus.”

Korrensalo kertoo ihmetelleensä myös sitä, miksi naiset pääsääntöisesti synnyttivät kotonaan, vaikka tarjolla oli sairaalakin. Sinne tultiin kuitenkin vasta sitten, kun jokin synnytyksessä meni pieleen.

Keskustelu kätilökollegoiden kanssa paljasti syyksi paikallisen sebei-heimon naisten ympärileikkaukset. Koska kätilöt tulivat muualta, sebei-naiset pelkäsivät, että sairaalassa heille naurettaisiin.

Myöhemmin, Somalian kolera-alueella työskennellessään Korrensalo kohtasi ympärileikattuja naisia, mutta he eivät olleet yhtä silvottuja kuin sebei-naiset.  

Ugandasta lähtiessään Korrensalo päätti, että sota-alueille hän ei enää lähde. ”En nyt niin tarkkaan osannut tilannetta tuolloin analysoida, mutta sen ymmärsin, että näinkin voi käydä. Kun väkivalta voittaa järjen äänen, voi tapahtua mitä tahansa.”

Kenen käsitys kehityksestä on oikea?

Vuonna 2015 Uganda on edelleen köyhä ja korruptoitunut, joskin ainakin muodollisesti demokraattinen maa. Sitä on vuodesta 1986 saakka johtanut sama presidentti, Yoweri Museveni

”Kyllä sen näki, että jonkinlainen roti siellä nyt on”, Korrensalo toteaa. ”Mutta kun kaikki pannaan tuhannen päreiksi, niin kyllä siihen korjaamiseen aikaa menee. Kun ihmiset oppivat väkivaltaisen tavan ratkaista asioita, niin se ei ole hyvä juttu.”

Vauraus maailmassa kasautuu yhä harvemmille, ja vaikka absoluuttinen köyhyys vähenee, suhteellinen köyhyys on lisääntynyt. Kehitysmaiden ja vauraan pohjoisen välisessä kilpajuoksussa rikkaat maat tekevät yhä uusia irtiottoja.

”Ugandakin on kehittynyt, mutta kehitys on edennyt täälläkin ja vielä nopeammin. Ihmiset Afrikassa tietävät, mitä Euroopassa tapahtuu. Maailma on pienentynyt, eriarvoisuus lisääntynyt ja juopa köyhien ja rikkaiden välillä syventynyt.”

Myös Matti Kääriäinen toteaa Kehitysavun kirous -teoksessaan, että huolimatta kehitysavusta köyhien ja rikkaiden maiden välinen ero on vain levennyt ja syvennyt.  Korrensalo sanoo olevansa Kääriäisen linjoilla siinäkin, että kehitysavun asiantuntijoita ovat sen saajat, eivät antajat. Tarpeet eivät välttämättä asetu yksiin suomalaisen vientiteollisuuden tai edes avunantajan arvojen kanssa. 

”Voidaan myös kysyä, onko kehitysavussa on pidetty liian itsestään selvänä sitä, että länsimainen käsitys kehityksestä on ainoa oikea.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!