Anu Rohima-Mylläri syksyisessä maisemassa yllään huopatakki.
Anu Rohima-Mylläri istuu kahvilassa.
Anu Rohima-Mylläri katsoo kameraan, taustalla Helsingin vanha kaupunki.
”Jokaisen yksilön on koettava itsensä merkitykselliseksi. Kukaan ei halua olla aina autettavana”, Anu-Rohima Mylläri sanoo.

Henkilökuvassa Anu-Rohima Mylläri

Anu-Rohima Mylläri adoptoitiin Suomeen 3-vuotiaana Bangladeshista. Työssään turvapaikanhakijoiden parissa hän on saanut osansa vihasta ja asiattomuuksista.

Teksti: Leena VirtanenKuvat: Eino Ansio

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusSuomiBangladesh

Anu-Rohima Mylläri katseli taannoin kollegansa kanssa ulos toimiston ikkunasta, kun maailmantuska alkoi painaa oikein kunnolla. Kadulla käveli nainen, joka työnsi lastenrattaita.

”Siinä me katsottiin ja mietittiin, että tuokaan nainen ei välttämättä tiedä yhtään, mitä me täällä pohditaan ja tehdään. Että suurin osa ihmisistä elää ihan tavallista arkea.”

Myllärin työpaikka on Suomen Punaisen Ristin Hämeen piiri Tampereella. Tänä vuonna järjestön työ on noussut uudella tavalla valokeilaan, kun turvapaikanhakijoiden määrä on räjähtänyt, ja SPR on ollut perustamassa vastaanottokeskuksia. SPR:n näkyvä rooli on huomattu myös Hommafoorumilla. Yhtä työntekijää on kivitetty ja lipaskerääjiä uhkailtu. Mylläri sanoo suoraan, että ”paskaa on tullut niskaan”.

Mylläri vastaa monikulttuurisuustoiminnasta ja auttaa muun muassa vapaaehtoisia maahanmuuttajien kotouttamistyössä. Viiden SPR-vuoden aikana hän on oppinut paljon sekä maailman että Suomen tilanteesta ja siinä sivussa omasta identiteetistään.

Mylläri adoptoitiin kolmivuotiaana Bangladeshista Suomeen 1980-luvun alussa. Siihen aikaan kansainvälinen adoptio oli Suomessa vielä vieras ilmiö, eikä tummaihoisiakaan juuri näkynyt katukuvassa edes kaupungeissa, saati Pohjanmaan perukoilla, jonne Mylläri kotiutui.

Anu-Rohima oli vain kahdeksanvuotias, kun hänen adoptioäitinsä kuoli vaikean diabeteksen seurauksiin. Isänkin voimat alkoivat hiipua, ja hän menehtyi kymmenen vuotta myöhemmin.
Kaukaa Suomeen muuttanut tyttö tunsi jääneensä yksin, vaikka ympärillä olikin sukua ja ystäviä.

Mylläri on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Adoptoitu, joka julkaistiin aika tasan kymmenen vuotta sitten. Se herätti huomiota, sillä Mylläri kuvasi siinä myös arkipäivän rasismia, jota hän oli joutunut kohtaamaan. Miltä tuntuu, kun vuokranantaja tai työnantaja alkaa perua lupauksiaan nähdessään, että hakija ei nimestään huolimatta näytäkään suomalaiselta? Tai kun poikaystävä jättää siksi, että vanhemmat ovat ennakkoluuloisia?

Sisukas Mylläri päätti käydä Suomen armeijan. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että hän oli armeijan ensimmäinen tummaihoinen nainen.

Armeijan jälkeen hän opiskeli, teki töitä, matkusti maailman ympäri ja päätyi miehen mukana Sveitsiin. Suhde päättyi, ja Mylläri palasi Suomeen.

Kerran Mylläri palasi muiden töiden merkeissä Säkylään kasarmille, jossa hänelle ehdotettiin, että hänen kannattaisi hakea YK-joukkoihin.

”Vaikka olin kouluttautunut lääkintämieheksi, en halunnut pelastaa maailmaa kivääri kourassa. Mutta silloin ensimmäisen kerran ajattelin, että humanitäärinen työ sopisi minulle.”

Voi olla, että jonakin päivänä Mylläri kirjoittaa vielä sen toisen kirjan, joka jäi tekemättä, kun SPR:stä tarjottiin töitä.

Adoptoitu-kirjassa Mylläri kuvaa ristiriitaista suhdettaan synnyinmaahansa. Silloin parikymppisenä hän ei tuntenut tarvetta matkustaa Bangladeshiin. Hän oli kiinnostunut taustastaan, mutta ei niin paljon, että olisi toteuttanut juurimatkan. Biologisista vanhemmista ei ollut mitään tietoa.

Maailmanympärimatkallaan hän kuitenkin suuntasi myös Bangladeshiin, ja siitä muodostui tärkeä käännekohta. Hän tapasi ihmisiä, joita hän kutsuu nyt sukulaisikseen, vaikka he eivät olekaan biologista sukua.

”Heräsin siihen, miten tärkeää on, että kaikki muistot eivät perustukaan vain toisten ihmisten kertomuksiin. Elämäni sai tarkoituksen: minä itse olen ollut merkityksellinen, kun olen syntynyt. Tuntui kuin sormenpääni olisivat kasvaneet täyteen mittaansa.”

Vasta siitä lähtien hän on kunnolla myöntänyt ja hyväksynyt, että etnisyys on osa häntä. Adoptoidulle se ei ole koskaan itsestäänselvää. ”En ole vain puoliksi jotain, vaan minussa on kokonaiset osat suomalaista ja bangladeshilaista.”

Myllärin mukaan adoptioperheissä ei aina pohdita riittävästi lasten taustaa ja etnisyyttä, ja keskustelu rasismista koetaan hankalaksi.

”Monet adoptiovanhemmat ovat nyt joutuneet sen tosiasian eteen, että oma lapsi kohtaa rasismia. Varsinkin adoptoitujen poikien tilanne on pahentunut.”

Mylläri on tehnyt töitä sekä adoptoitujen että muiden maahanmuuttajanuorten parissa. Hän tietää, mitä kaikkea he joutuvat kestämään.

”Identiteetti on kaikille nuorille haaste, ja se on vielä suurempi, jos on sellaisella maaperällä, jossa sitä kyseenalaistetaan koko ajan. Siinä tilanteessa oma identiteetti on joko vahvuus tai sen mukana kaatuu.”

Mylläri uskoo, että adoptiotausta auttaa häntä työssään. ”Mulle on helpompi puhua, ja voin itse sanoa asioita suoremmin kuin valkoinen nainen tai mies. On sääli, että vain harvat adoptoidut näkevät tämän erityisasemansa.”

Kun hän vierailee vastaanottokeskuksissa, hän ei kuitenkaan kerro olevansa adoptoitu.

”Minua ei määritellä sen kautta vaan etnisen taustani kautta. Adoptio on pieni ilmiö koko maailman mittakaavassa, eikä sitä kannata alkaa selittämään. Kerron, mistä olen, ja sen he ymmärtävät.”

”Jos haluaa ymmärrystä eri etnisiltä ryhmiltä, pitää osata kertoa tarina, joka istuu heidän kulttuuriinsa. Esimerkiksi mikä on perheeni ja mitä isäni teki. Tai Suomessa kerrotaan usein ensin, mikä on koulutus ja mitä työtä tekee.”

Mylläri kaipaa tiukempaa keskustelua etnisten ryhmien keskinäisistä ristiriidoista.

”Paikalliset konfliktit seuraavat pakolaisten mukana, mutta täällä ryhmien sisäisestä ja keskinäisestä rasismista ja arvohierarkioista ei uskalleta puhua ääneen.”

Myllärin mielestä Suomessa pitäisi tehdä enemmän työtä sen eteen, että perustuslain tasa-arvopykälät nousisivat esiin maahanmuuttajien omissa keskusteluissa, sisältä päin.

Ylipäätään täällä ei aina osata asettua pakolaisten tasolle.

”Ei ymmärretä sitä, että he tekevät aikamatkan tulevaisuuteen. Tai mitkä tarpeet ovat päällimmäisiä. Ei heille kannata neuvoa kuukupin käyttöä, kun he ajattelevat ruokaa, turvaa, lepoa ja perheenjäseniään.”

Tämän rankan vuoden aikana Mylläri on löytänyt itsestään taas uuden puolen. Hän kertoo tapauksesta, joka sattui viime syksynä eräässä aikuiskoulutustilaisuudessa. Myllärin mukana tuli kaksi harjoittelijaa, jotka kumpikin oli tullut pakolaisina Suomeen, toinen Syyriasta ja toinen Irakista.

Yleisön puolelta alkoi kuulua asiattomuuksia. Opettajat olivat kauhuissaan, eivätkä miehet uskaltaneet mennä lavalle. Mylläri puri huulta.

”Sanoin itselleni, että anna niiden huutaa. Niidenkin on saatava kokemus, että he tulevat kuulluiksi. Sitähän meistä jokainen toivoo. Mä kestän sen paskan ja hallitsen sen pelin, mutta olin huolissani harjoittelijoistani, jotka eivät pystyneet kielitaitonsa takia puolustautumaan kahdensadan ihmisen edessä. Minun tehtäväni oli seistä näiden miesten rinnalla.”

Lopulta yleisö rauhoittui, ja Mylläri päästi miehet lavalle kertomaan kokemuksistaan. Hän näki joidenkin kyynelehtivän, ja tilaisuuden loputtua miehiä tultiin taputtamaan olalle.

Mylläri itse on vastikään valittu Pirkanmaan ja Keski-Suomen ETNO:n eli Etnisten suhteiden neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Mylläri ilmoitti heti, ettei aio mennä sinne ”juomaan kahvia”.

”Haluan puhua siellä ihmisarvosta. Keitä varten tätä työtä tehdään, välitetäänkö oikeasti siitä, että ihmiset pärjää? Jokaisen yksilön on koettava itsensä merkitykselliseksi. Kukaan ei halua olla aina autettavana.”

Tärkein työ ja panos on Myllärin mielestä yksinkertainen. ”Ajan antaminen on parasta apua kaikille ihmisille. Se on rahaakin arvokkaampaa.”

Mylläri on kysellyt pakolaisilta, miksi he ovat tulleet Suomeen. Yleensä he vastaavat, että he ovat kuulleet täällä olevan kaikkea hyvää. Mylläri muistuttaa, että Suomessa on myös paljon yksinäisyyttä.

”Olen joskus kateellinen ystäville Bangladeshissa, kun heillä on sentään aina toisensa.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!