Kuvia afrotukkaisista naisista
"”Valinta on poliittinen: hiukseni ovat osa ­minua ja niiden luonnollisuus kertoo siitä, että olen ­ylpeä afro-
­perinnöstäni.” - Shirlene Green Newball.
Sidi Lawrencen afroon on solmittu sinisiä irtolettejä.
Gladys Thibaut ei enää suorista hiuksiaan kemikaaleilla. ”Minusta tuli luonnollinen, sillä joskus ei halua olla polvillaan vaan nousta.”

Jää hyvästi, suora tukka!

Aktivismi vapaan ja luonnollisen afro­tukan ­puolesta on saavuttanut ­vihdoin Suomen.

Teksti: Marie KajavaKuva: Saara Mansikkamäki

PitkätVähemmistötSuomi

Ensin ihmisiä on paikalla kourallinen, sitten sylillinen. Lopulta Helsingissä sijaitsevassa Konepajan Brunossa on silmänkantamattomiin kiinnostuneita.

”No afro hair is a hair you wash every day!” luennoitsija Sophia Wekesa vitsailee englannin kielellä. Yleisö nauraa ja nyökkäilee. Pöydän ääressä puhutaan hiusöljystä ja siitä, miten lähikaupoista ei löydy afrotukalle sopivaa shampoota, toisaalla keskustelu on afroaktivismissa.

Meneillään on Good Hair Day -tapahtuma, joka keskittää huomion luonnolliseen afrotukkaan. On selvää, että tukka on yhtä lailla politiikkaa kuin ihonvärikin. Se on muun muassa identiteetin, tasa-arvon ja olemassaolon asia.

Hiuksiin kohdistuva syrjintä ulottuu maailmanlaajuisesti arjen tasolta yhteiskunnan mittakaavaan: Loppukesästä levisivät uutiset Etelä-Afrikan Pretoriassa asuvista koululaistytöistä, jotka osoittivat mieltä koulunsa rasistista hiuskulttuuria vastaan. Britanniassa uutisoidaan siitä, miten työnantajat vaativat naisia suoristamaan afrotukkansa työpäiväksi, jotta nämä näyttävät siistiltä ja ammattimaiselta. Internetissä spekuloidaan edelleen, olisiko Barack Obamaa valittu Yhdysvaltain presidentiksi, jos hänen rinnallaan olisi seissyt vaimo, jonka afroa ei olisi käsitelty vastaamaan länsimaista kauneusihannetta.

Länsimainen kauneusihanne vaaleine, suorine ja kiiltävine hiuksineen ja sinisine silmineen on normi, joka ulottuu julkisesta yksityiseen. Normista poikkeavat jäävät elämään näkymättömyyden, vääränlaisuuden, rumuuden tai likaisuuden tuntemusten kanssa.

”Katsoin yhtenä päivänä peiliin ja ajattelin, että on tullut aika olla oma itseni”, Pariisissa syntynyt, sittemmin järvenpääläistynyt Gladys Thibaut sanoo. ”Minusta tuli luonnollinen, sillä joskus ei halua olla polvillaan vaan nousta.”

Luonnollisella hän tarkoittaa afrotukkaa, jota ei ole suoristettu tai käsitelty muuten luonnottomaksi. Thibaut’n mielestä rasismi kohdentuu ensimmäisenä ihonväriin ja toiseksi hiuksiin.

Onkin totta, että jo brittikolonialistit luokittelivat afrikkalaisen hiuslaadun lähemmäksi lampaan villaa kuin ihmishiusta. The New York Times -lehden When Black Hair Is Against the Rules –artikkelissa korostetaan, että Yhdysvalloissa hiuksiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat yhtä vanhoja kuin maa itse. Orjuuden aikaan näkyvä alistamisen muoto liittyi hiuksiin ja niiden piilottamiseen – hento tai suora hius takasi paremman kohtelun, ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen suora tukka avasi sosiaalisia ja ammatillisia mahdollisuuksia.

1970-luvulla afrolle antoi kasvot esimerkiksi kansalaisoikeusaktivisti Angela Davis, ja vapaa afrotukka oli The Black Panther -liikkeen jäsenillä pelkoakin herättänyt symboli. Myöhemmin lukuisien pop-tähtien, kuten Michael Jacksonin, lapsuudenkuvat ja tyyli ovat laajentaneet hiuskäsityksiä. 

 

Vaalea hiushegemonia pitää silti kutinsa. Nigerialaissyntyisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien uusimmassa romaanissa Kotiinpalaajat toinen päähenkilöistä, Ifemelu, kirjoittaa blogia. Hän käsittelee myös hiuksia rodun vertauskuvana, fantasioi siitä, että Michelle Obama ilmestyisi julkisuuteen luonnollisessa tukassa ja sättii mustia naisia, koska nämä laittavat itsensä vankilaan, kun suostuvat kärsimään kauneusihanteiden vuoksi.

”Oletteko koskaan huomanneet, että tv:n muuntautumisleikissä mustalla naisella on luonnolliset hiukset (karheat, kiehkuraiset tai käkkärät) siinä kamalassa Ennen-kuvassa ja kauniissa Jälkeen-kuvassa taas hiukset on kärvennetty suoriksi kuumalla raudalla?” Ifemelu kysyy blogitekstissä.

Afrotukan suoristamiseen ja muuhun käsittelyyn on olemassa lukuisa määrä kivuliaita vaihtoehtoja: rautoja, vaahtoja, kuumennusprosesseja. Erityisen suosittu on niin sanottu ”hair relaxing” eli hiusten suoristuspermanentti, joka on rentoutumisesta kaukana.  

”Se on ihan tahallista: luodaan illuusio siitä, että hoidat hiuksia, vaikka oikeasti niitä tuhotaan aktiivisesti. Hiukset eivät ole valmiit sellaisenaan, vaan niille pitää aina tehdä jotain”, sanoo Maija Kalikwela Baijukya, yksi Good Hair Dayn järjestäjistä.

 

Aktivismi vapaan ja luonnollisen afrotukan puolesta on saavuttanut vihdoin Suomen. Maailmalla se on ollut iso juttu jo 2000-luvun alusta.

”Me haluamme täydellisen tulevaisuuden nyt. Jenkeissä Natural Hair Movement kumpuaa sorrosta ja siitä, että ihmiset ovat yrittäneet sopia valkoiseen kauneusihanteeseen. Suomessa tilanne on se, että me olemme näkymättömiä”, Sophia Wekesa sanoo.

Good hair Day -tapahtumaa järjestänyt Efe Ogbeide listaa hiuksiin kohdistuvan rasismin ja toiseuttamisen muotoja Suomessa: afrohiuksisten näkymättömyys mediassa, kaikkien hoitotuotteiden ja palveluiden puute kaupoissa ja kampaamoissa, hiusten eksotisoiminen ja niihin luvatta koskeminen.

Good Hair Day -tapahtumassa elävät rinnakkain tasa-arvon peräänkuuluttaminen ja vinkit hiusten proteiinihoidoista, silkkityynyliinoista sekä parhaista tököteistä.

Maantienväristen liuskatukkien luvatussa maassa tämä ensimmäinen afrohiuksiin keskittyvä tapahtuma tarjoaa epäilemättä osallistujilleen paitsi neuvoja myös tapaamispaikan ja tunteen yhteenkuuluvuudesta.

Kun tapahtuman järjestäjiltä kysyy, kuinka tärkeä asia hiukset oikeasti ovat ja kuinka paljon aikaa niiden hoitaminen vaatii, vastaukset vaihtelevat – tietysti. Yhdelle tukka on vain tukkaa, toiselle afrohiuksista huolehtiminen on aktivismin muoto, kolmannelle iso afro auki kadulla kulkeminen antaa itsevarmuutta ja voimaa.

”OMG. It’s my everything! Me olemme ajatelleet perustaa punkbändin, joka laulaa pelkästään tukasta”, tapahtuman järjestäjä Sophia Wekesa huudahtaa.


Tyyliä vai poliittinen päätös?

”Kun olin lapsi, lauantai-illat omistettiin hiuksilleni. Kokemus ei ollut miellyttävä, vaan huusin ja itkin, kun hiuksiani pestiin ja selvitettiin. Äidillänikään ei ollut varmasti helppoa, sillä hänen oli käytettävä tunteja minun ja kahden sisareni hiusten selvittämiseen – huolimatta siitä, että siskoillani oli ”hyvät hiukset”.

Aloitin 12-vuotiaana hiusten suoristamisen. Kyllä, äitini oli tämänkin päätöksen takana. Päänahkani on erittäin herkkä, joten hoitojen aikana minulle tuli palovammoja. Pyysin toisinaan siskoa huuhtelemaan hiukseni ennen aikojaan, koska käsittely oli niin kivulias. Kemikaalien lisäksi käytin kuumaa kampaa, ja sen mukana tulivat päänahan lisäksi korvien ja otsan alueiden palovammat. Mitä painajaista elinkään vain siksi, että minulle oli opetettu, että naisten on suoristettava kihara afrotukka, jotta he näyttävät yhteisön silmissä kauniilta, ammattimaisilta ja hyväksytyiltä.

Apartheidin aikaan hiuksilla oli suuri rooli ja maassa Etelä-Afrikassa tehtiin kynätestejä. Kynä työnnettiin hiusten läpi ja sen perusteella määritettiin kunkin ihmisen rodullinen identiteetti. Jos olisin elänyt tuolloin Etelä-Afrikassa, minut olisi erotettu siskoistani! Kasvoin Nicaraguassa ajatellen, että tukkani oli huono ja se oli kesytettävä, jotta sen voi hallita paremmin. Samalla kielsin itseni, sillä suoristuspermanentti lisäsi jotain luonteeseeni ja identiteettiini kuulumatonta – teeskentelinhän, että hiukseni olivat samanlaiset kuin nukellani: pitkät ja suorat.

Joitain vuosia sitten Karibian ja Latinalaisen Amerikan afronaisten tapaamisessa kohtasin ikäisiäni naisia, joiden hiukset olivat luonnolliset. Lumouduin tummien hiusten kauneudesta, paljoudesta ja tyylistä, mutta ennen kaikkea siitä ylpeydestä, jolla naiset kantoivat hiuksensa.

Muutamia kuukausia tuon jälkeen lakkasin suoristamasta hiuksiani. Minusta tuli luonnollinen. Hiukseni syntyivät uudelleen. Olin iloinen ja sain tukea ystäviltäni. Mutta äitini kommentoi, että tee jotain hiuksillesi. Sanoin: ei. Myös kampaajani sanoi, että hiuksille on tehtävä jotain. Sanoin: ei.

On myönnettävä, että alku ei ollut helppo. Hiusten selvittämisen, kosteuttamisen ja muotoilun eteen on nähtävä vaivaa. Samalla oppii tuntemaan hiuksensa ja rakastamaan niitä. Muotoilun ja tyylin lisäksi valinta on poliittinen: hiukseni ovat osa minua ja niiden luonnollisuus kertoo siitä, että olen ylpeä afroperinnöstäni.” - Shirlene Green Newball

Suomennos: Marie Kajava


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!