Hillary Clinton ja Donald Trump pitämässä puhetta

Kuin yö ja päivä

Marraskuun 8. päivä maailman voimakkain valtio valitsee itselleen uuden johtajan. Vaaleissa on vastakkain kaksi ehdokasta, joiden kehityspoliittiset näkemykset ovat keskenään hyvin erilaiset.

Teksti: Janne HukkaKuvatoimisto: Lehtikuva

PitkätVaalitYhdysvallat

Amerikan Yhdysvallat, suurten kontrastien maa. Suurvalta, jota rakastetaan ja vihataan, ihaillaan ja ihmetellään, kritisoidaan ja matkitaan kaikkialla.

Yhdysvallat on kiistatta myös kansainvälisen kehityspolitiikan kuningas. YK:n perustajiin kuuluvana valtiona se on ollut mukana luomassa nykyaikaista kehitysyhteistyötä, aina toisessa maailmansodassa raunioituneen Euroopan jälleenrakennuksesta alkaen.

Nykyisin Yhdysvallat rahoittaa kahdenvälistä kehitysyhteistyötä enemmän kuin mikään muu maa. Vuonna 2015 tuo summa oli yli 31 miljardia dollaria. Samalla se pitää käsissään tärkeitä ohjaksia monissa kansainvälisissä instituutioissa, kuten Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa eli IMF:ssä.

Maailman katseet ovat näinä viikkoina kohdistuneet Pohjois-Amerikan suuntaan, sillä Yhdysvallat valitsee uuden presidentin muutaman päivän päästä. Tänä vuonna panokset ovat erityisen suuret: vastakkain ovat kaksi täysin toisistaan poikkeavaa näkemystä suurvallan paikasta maailmasta. Vastakkain ovat myös kaksi ihmistä, joiden käsitykset kaikesta mahdollisesta, kehitysyhteistyö mukaan lukien, ovat kuin yö ja päivä.

 

Pääehdokkaiden välinen kontrasti ei voisi olla räikeämpi: Hillary Clinton on politiikassa vuosikymmeniä patinoitunut asiantuntija – Donald Trump liikemiehenä ja viihdeteollisuudessa kannuksensa ansainnut ennakkoluuloja kylvävä populisti.

Vaaleissa onkin kyse henkilöistä yhtä paljon kuin politiikasta. Tämän on huomannut myös väitöskirjatutkija Matti Ylönen. Hän on seurannut vaaleja Yalen yliopistosta käsin. Suuren yleisön tärkein uutislähde, tv-julkisuus, tuppaa Ylösen mukaan pyörimään pinnallisissa asioissa.

”Esillä ollut hyvin vähän substanssia. Esimerkiksi uutiskanava CNN:n sisältö on pyörinyt Trumpin yksittäisten heittojen ja Clintonin skandaalien ympärillä”, hän kuvaa.

Maailmanpoliittiset teemat nousevat esille kuitenkin muuta kautta. Esimerkiksi verotuksen porsaanreiät on käsitelty omaa veroilmoitustaan julkisuudelta pantanneen Trumpin kautta, Ylönen sanoo. Niistä käytävä keskustelu tapahtuu kuitenkin etupäässä lehdistössä, jonka merkitys valtaosalle äänestäjistä on pieni.

Samaa mieltä asiasta on Center for Global Development -ajatushautomon vanhempi tutkija Scott Morris. Hänestä kehitysteemojen puuttuminen televisiosta ei tarkoita, etteikö kansalla olisi asiasta mielipidettä.

”Hyvä uutinen on se, että julkista tukea Yhdysvaltojen roolille maailmassa on ehkä enemmän kuin yleensä tunnustetaan”, Morris sanoo.

Mielipidetutkimusten mukaan neljä viidestä uskoo köyhien maiden auttamisen olevan tärkeä asia.

”Paljon haasteellisempaa onkin käsitellä aiheita, jotka eivät kuulu perinteisen kehitysyhteistyön piiriin. Tällaisia ovat muun muassa siirtolaisuus, pakolaisasiat ja kauppapolitiikka, jotka kytkeytyvät kehityspolitiikkaan”, Morris sanoo.

”Ne koskettavat Yhdysvaltoja tällä hetkellä paljon enemmän, mutta niille on poliittisesti haasteellisempaa luoda kannatusta.”

Kuten muualla länsimaissa, globalisaation lieveilmiöt ovat luoneet Yhdysvalloissa otollisen maaperän oikeistopopulismin kasvulle – samoin kuin Bernie Sandersin kaltaisten ehdokkaiden progressiiviselle agendalle.

Tälle ilmapiirille Trump on toiminut ukkosenjohdattimena.

”Täytyy muistaa, että Trump on todellinen ulkopuolinen meidän poliittisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä vastausta sille, miksi hän on noussut ehdokkaaksi. Globalisaation ja Yhdysvaltojen ulkomaanavun lisäksi syyt ovat syvemmällä”, Morris sanoo.

”Samalla Trump heijastaa äänestäjäkunnan aitoja toiveita. Pitää odottaa äänestyspäivään, jotta nähdään miten asiat todella ovat.”

Monien yhdysvaltalaisten järjestöjen mielestä kehitys­­­kysymysten poissaolo vaalikeskusteluista on ollut iso helpotuksen aihe.

Suomalaisten kansalaisjärjestöjen vinkkelistä voi tuntua ironiselta, että monien yhdysvaltalaisten järjestöjen mielestä kehityskysymysten poissaolo vaalikeskusteluista on ollut iso helpotuksen aihe.

Tv-julkisuus polemisoi ideologisia eroja äärimmilleen, ja järjestöjen mielestä näkymättömyys on nykyisessä ilmapiirissä vain hyvästä. Maata repivistä sisäisistä ristiriidoista huolimatta kehityspolitiikka muodostaa Washingtonissa poikkeuksellisen yhteistyön alan, jolla on aikaansaatu paljon viimeisen vuoden aikana.

Hyvin seilaavaa venettä ei haluta keinuttaa.

”Kehitystoimijoiden keskuudessa on tällä hetkellä aito optimismin ja energian ilmapiiri, joka on syntynyt siitä, että useita isoja hankkeita on saatu läpi”, kertoo Lindsay Coates, yhdysvaltalaisen InterAction-koalition puheenjohtaja. Järjestö on vähän kuin Yhdysvaltain Kepa – se edustaa 200 kehitysjärjestöä.

Pelkästään tämän syksyn aikana Barack Obama on allekirjoittanut kongressin hyväksymät lait kehitysmaiden energiantuotannon ja perusopetuksen parantamisesta. Myös läpinäkyvyyteen ja avun raportointiin on saatu selviä parannuksia.

Suuren yleisön katseilta piilossa kehityspolitiikkaa onkin ajettu puolueiden välisellä konsensuksella jo parin vuosikymmenen ja valtasuhteiden rajujen muutosten halki. Osasyy tähän on Coatesin mukaan kehitysbudjetin koko.

”Yhdysvaltojen valtiontalouden näkökulmasta puhutaan pienistä summista – siis todella, todella pienistä!” hän naurahtaa.

Niistä kiistelemisellä ei kerätä montaakaan poliittista irtopistettä. Viime vuonna 0,17 prosenttia maan bruttokansantulosta meni maailmanlaajuisen köyhyyden vähentämiseen. Valtavista dollarisummista huolimatta Yhdysvallat jää kauas Ruotsin, Norjan ja Luxemburgin kaltaisista maista, kun verrataan apubudjettia kansantuloon. Nämä käyttivät suhteellisesti viisinkertaisen määrän rahaa kehitysyhteistyöhön Yhdysvaltoihin nähden.

 

Kehityspolitiikka elää Yhdysvalloissa vahvasti maan ulkopolitiikan kainalossa. Yhdysvallat käyttää apua avoimesti diplomatian ja sotilaallisen voimankäytön rinnalla suurvalta-asemansa pönkittämiseen.

Arvovallan vuoksi presidentti Obaman kaudella ei ole koskettu esimerkiksi presidentti George W. Bushin aloittamiin hankkeisiin, kuten hiv-ohjelma Pepfariin. Niitä on jopa vaalittu ja kehitetty eteenpäin.

”Obama on ollut monella tapaa hyvin avaramielinen näitä aloitteita kohtaan”, Coates kuvaa.

Ongelmatonta konsensus ei kuitenkaan aina ole. Scott Morris sanoo, että ideologiset seinät tulevat vastaan, kun kehitysavun määritelmiä pitäisi mukauttaa muuttuvaan maailmaan.

Yksi tällainen ongelma-alue on valtiollisten kehityspankkien rahoitus, joka on kasvanut reippaasti viime vuosien aikana länsimaissa. Esimerkiksi Suomessa tällä hallituskaudella Finnfundia on lisärahoitettu enemmän kuin koskaan aiemmin.

Yhdysvaltojen OPIC-kehitysrahoituspankin lisätuen löytäminen on ollut kivireen vetämistä, sillä molemmat puolueet vastustavat sitä omista lähtökohdistaan.

”Joillekin republikaaneille yksityissektorin rahoittaminen verorahoilla on punainen vaate. Toisaalta demokraattien puolella on pelko, että keskeisistä kehityshankkeista, kuten köyhyyden vähentämisestä, koulutuksesta ja terveydenhuollosta, ollaan viemässä rahoja pois”, Morris sanoo.

Konsensushakuisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö presidentillä olisi valtaa. Yhdysvaltalaisen kehityspolitiikan status quo on valettu nykymuotoonsa presidentti Obaman aikakaudella – ja tässä uudistuksessa Hillary Clintonilla on ollut merkittävä rooli.

George W. Bushin 2000-luvulla aloittamien sotien seurauksena aiempaa isompi osa maan ulkomaanavusta ohjattiin puolustusministeriön kautta muun muassa Afganistanin ja Irakin jälleenrakennukseen. Obama ja Clinton mylläsivät asetelman ensitöikseen uusiksi.

Obaman lupaus kehitysbudjetin kaksinkertaistamisesta ei koskaan toteutunut, mutta maan kehitysapuviranomaisen Usaidin budjettia kasvatettiin kuitenkin miljardeilla dollareilla puolustumenojen kustannuksella. Kehitys tuotiin vahvemmin ulkoministeriön ohjaukseen samalla, kun sitä virtaviivaistettiin. Muun muassa humanitaarisen ruoka-avun toteuttamisesta tuli monta kertaa tehokkaampaa, kun amerikkalaistoimijoille annettiin valtuudet ostaa tuotteita kehitysmaiden paikallisilta toimittajilta. Aiemmin ostot oli sidottu pakkoon ostaa yhdysvaltalaisilta toimittajilta.

 

Presidentinvaalien yhteydessä järjestettävissä kongressivaaleissa demokraatit kisaavat puolueohjelmalla, johon köyhyyden poistaminen, aidsin vastainen työ, globaalit terveysohjelmat sekä tuki ilmastonmuutoksen vastaiselle kamppailulle on kirjattu selvästi. Näyttävää on myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sisällyttäminen kehitysohjelmien strategisiin linjauksiin.

Hillary Clintonin ennustetaan ponnistavan vahvasti eteenpäin tältä pohjalta, mikäli hän tulee valituksi.

Tv-julkisuuden lyhytjänteisessä valokeilassa unohtuu helposti, että Clintonin skandaaleissa ryvettyneen urapoliitikon ulkokuoren alla piilee vahvasti kehitykseen sitoutunut arvomaailma.

”Muistele vaikka vuoden 1995 Pekingin naistenkokousta”, Lindsay Coates huomauttaa.

Clintonin tuolloinen puhe ”Ihmisoikeudet ovat naisten oikeuksia ja naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia, nyt ja aina” nousee helposti esiin, kun kaivetaan viime vuosikymmenten tärkeimpiä feministisiä ja kehityspoliittisia kannanottoja.

Kehityspainotukset erottivat hänet myös edeltäjistään ulkoministerinä. Toisin kuin edeltäjänsä Condoleeza Rice tai Colin Powell, Clinton painotti pehmeää vallankäyttöä ja nosti kehitysmaiden lastentautien ehkäisyn, ruokaturvan edistämisen ja naisten aseman parantamisen kärkihankkeikseen. Hän myös vaikutti merkittävästi Etelä-Sudanin itsenäistymiseen.

Ministeriaikanaan hän vieraili useammassa maassa kuin yksikään edeltäjänsä. Madeleine Albrightin tekemä ennätys – 98 maata – meni rikki heinäkuussa 2012 Helsingissä. Kautensa päätteeksi Clintonilla oli takataskussaan lista 112 maasta, joissa hän oli vieraillut.

Samalla hänen kehityspoliittinen nippelitietonsa ja apujärjestelmän tekninen osaaminen olivat Washingtonissa monesti ihailun – ja vastustajille ärtymyksen – aihe.

Coatesin mukaan onkin perusteltua sanoa, että koskaan aiemmin ei maailman vaikutusvaltaisimpaa virkaan ole ollut ehdolla yhtä kehityspoliittisesti pätevöitynyttä nimeä. Poikkeuksellista on myös Clintonin kiinnostus kehittyvien maiden kansalaisyhteiskuntia kohtaan, hän lisää.

”Clinton tapasi matkoillaan jatkuvasti paikallisia kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Tällaista aiemmat ulkoministerit eivät olleet oikein tehneet. Taustalla oli aito halu ymmärtää paikallisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan”, Lindsay Coates sanoo.

Clintonin odotetaankin jatkavan viimeisten vuosikymmenten päälinjoja – niin hyvässä kuin pahassa.

”Hän on internationalisti, jonka näkemykset ovat hyvin artikuloituja. Hän haluaa edistää Yhdysvaltojen asemaa maailmassa. Jos siis tarkastelee vain tätä yhtä ehdokasta, niin Yhdysvaltain kehityspolitiikan tulevaisuus vaikuttaa hyvältä”, Morris summaa.

Yhdysvaltalaisen kehityspolitiikan status quo on valettu nykymuotoonsa presidentti Obaman aika­kaudella – ja tässä uudistuksessa Hillary Clintonilla on ollut merkittävä rooli.

Aivan kaikki eivät tätä näkemystä kuitenkaan allekirjoita.

”On aito pelko, että Clinton vetää kehityspolitiikan entistä kovemmin ulkopoliittisten tavoitteiden tueksi”, George W. Bushin aikana Usaidia johtanut Andrew Natsios sanoo.

Monien kansalaisjärjestöjen silmissä näihin tavoitteisiin lukeutuu muun muassa epämieluisiksi koettujen hallitusten syrjäyttäminen. Salaliittoteoriat Usaidista keskustiedustelupalvelu CIA:n marionettina eivät ole täysin hatusta vedettyjä.

Esimerkkinä käy vaikkapa Kuuban-politiikka Clintonin kaudella. Maahan perustettiin viime vuosikymmenen vaihteessa Usaidin salaa rahoittama ZunZuneo-verkkoviestipalvelu. Kuuban Twitteriksi kastetun ohjelman päätarkoituksena oli hallituksen vastaisten mielenosoitusten lietsominen.

Myöhemmin julkisiksi tulleiden dokumenttien mukaan takkuilevan ohjelman avuksi kutsuttiin muun muassa Twitterin ja Googlen huippujohtajia. Ei kuulosta aivan perinteiseltä kehitysyhteistyöltä.

Toisaalta Obaman aikakausi on osoittautunut kaupan osalta kehitysmaille suureksi pettymykseksi.

”On jopa sellaisia kehittyviä maita, jotka pitävät Bushia Obamaa parempana, kun puhutaan kauppapolitiikasta ja sen kytköksistä kehitykseen”, sanoo Timothy Wise, Tuftsin yliopistossa kauppaa, maataloutta ja kehitystä seuraava tutkija.

”Esimerkiksi maatalousasioissa Yhdysvallat on joutunut finanssi- ja ruokakriisin myötä tunnustamaan, että kehitysmaiden maanviljelijöillä on valtavan iso rooli ruokaturvassa ja että heitä pitää tukea.”

Viime vuosikymmenten tärkein kauppaa koskeva neuvotteluprosessi, niin kutsuttu Dohan kierros, kariutui vuonna 2008, kun teollisuusmaat ja kehittyvät maat eivät päässeet sopuun esimerkiksi maatalouden tuista.

Obaman kaudella Yhdysvallat on käytännössä jyrännyt toiveet uusista neuvotteluista ja ajanut entistä voimakkaampaa kaupan liberalisaatiota TTP:n ja TTIP:n kaltaisten kiistanalaisten vapaakauppasopimusten kautta, Wise sanoo.

Kehitysmaiden näkökulmasta tilanne on samanlainen, kuin jos jalkapallokentän kovin pelaaja ottaisi pallon ja menisi kotiin, jos se ei saisi muuttaa sääntöjä, hän lisää.

Vapaakaupan ajamisen suurimpia hyötyjiä ovat Obaman kaudella olleet yhdysvaltalaistaustaiset monikansalliset yritykset, Wise sanoo.

Vastareaktio Obaman talouspolitiikalle näkyy nyt myös entistä enemmän kotimaassa.

”Monet kokevat osittain oikeutetusti ja osittain irrationaalisesti, että globalisaatio ja kauppapolitiikka ovat satuttaneet heitä. Tämä on selvää niin demokraattien kuin republikaanien esivaaleista”, Wise toteaa.

Voitti vaalit kuka tahansa, Trumpin kampanja tulee jättämään pitkäaikaisen jäljen kansalliseen psyykeeseen.

Näyttävimmin protestien aalloilla on ratsastanut Donald Trump, joka on tarjonnut kanavan mielipahalle, mutta ilman konkreettisia vaihtoehtoja. Tämä pätee myös kehityskysymyksiin.

”Kehityspolitiikan osalta Trumpin omat kannat ovat liian vähäisiä, jotta niitä voisi edes kunnolla arvioida”, sanoo CGD:n Scott Morris.

Mikäli Trumpilla on vahvoja kantoja kehityspoliittisiin kysymyksiin, hän ei ole niitä juurikaan paljastanut.

Ainakaan kokonaan Trump ei ilmeisesti ajaisi kehitysapua alas. Keväällä 2016 järjestetyssä kampanjatilaisuudessa hän puolusti muun muassa sotilaallista tukea ja kehitysyhteistyötä Pakistanille terrorismia ehkäisevän vaikutuksen vuoksi.

Trumpin voitto olisi potentiaalisesti merkittävä maanjäristys Yhdysvaltain pitkän linjan apupolitiikalle, Morris arvioi.

Se ei kuitenkaan ole varmaa. Morrisin mukaan kehitysviranomaiset ja -laitokset ovat pieniä ja valtiosta riippuvaisia, joten Valkoinen talo voisi teoriassa ohjailla niitä helpostikin.

Instituutioiden muuttaminen vaatii kuitenkin ammattitaitoa, kokemusta ja poliittista tukea, jota Trumpin tulevalla avustajakunnalla ei välttämättä ole.

Valtavirran oikeistolaiset asiantuntijat – tulevan hallinnon akateemikoista, tutkijoista, virkamiehistä ja muista ammattilaisista muodostuva työreservi – ovat laumoittain kieltäytyneet auttamasta Trumpin mahdollista hallintoa.

Samanlainen joukkopako on ollut meneillään myös oman puolueen riveissä. Lokakuun puoliväliin mennessä jopa viidennes republikaanien kuvernööreistä, senaattoreista ja edustajahuoneen jäsenistä oli julkisesti irtisanonut tukensa oman puolueensa ehdokkaalle.

Nämä samat henkilöt ovat osaltaan vastuussa valtiontalouden budjetin laatimisesta ja hyväksymisestä – ja ilman tukea Trumpin mahdolliset kehityspoliittiset linjaukset eivät etene mihinkään.

Samaan ongelmaan törmäsi muun muassa Richard Nixon 1970-luvulla, kun kongressi torppasi hänen suunnitelmansa lakkauttaa Usaid kokonaan.

Kehityspolitiikan päälinjoilla on huomattava tuki Yhdysvaltain kansalaisten keskuudessa. Tämä heijastuu myös edustajanhuoneen valtasuhteissa.

”Koska kongressi valitaan uudelleen joka toinen vuosi, siellä ilmaistut näkemykset kuvaavat yleensä sitä, mitä äänestäjät ajattelevat. Ja sillä tavalla voidaan arvioida, että kansan keskuudessa on suhteellisen laaja kannatus kehityskysymyksille, erityisesti terveysohjelmille”, sanoo Timothy Wise.

Voitti vaalit kuka tahansa, Trumpin kampanja tulee jättämään pitkäaikaisen jäljen kansalliseen psyykeeseen, Wise pelkää.

Eniten Trumpin tapauksessa Wisea huolestuttaa oikeistolaisen kansallistunteen, kiihkoilun ja siirtolaisiin kohdistuvien ennakkoluulojen kasvaminen. Ja se, mitä tämä muutos tarkoittaa 11 miljoonalle meksikolaiselle, jotka asuvat Yhdysvalloissa.

“Se on pelottavaa ja vaikuttaa julkiseen ilmapiiriin dramaattisesti vielä pitkään.”

Kansallistunteen vahvistuminen ei rajoitu vain republikaaneihin, Lindsay Coates sanoo.

”Sillä on imua molempien puolueiden sisällä. Ihmisiä vakuutetaan, että oman maan asioiden hoitaminen on tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu muualla maailmassa.”

”Tämä eriytymisen ilmapiiri on yhdysvaltalaisen kansalaisyhteiskunnan suurin ongelma tällä hetkellä. Siinä mielessä juuri vahvistetut kestävän kehityksen tavoitteet ovat meille hyvin tärkeitä, sillä ne yhdistävät meitä kansainväliseen keskusteluun yhteiskunnan suunnasta”, Coates sanoo.

 

Jos vaalit ovat herkkä aihe Yhdysvalloissa, niin sitä ne ovat ilmeisesti myös Atlantin toisella puolella. Esimerkiksi Suomen ulkoministeriöstä tai Euroopan komissiosta ei tätä juttua varten haluttu antaa lainkaan kommenttia.

Tällainen sanomattomuus on hyvin poikkeuksellista, kun puhutaan kehityspolitiikan uutisoinnista.

Akuutti huoli voi kuitenkin olla ennenaikaista, arvioivat Ruotsin kehitysyhteistyöjärjestö Sidan Cecilia Oppenheim sekä Ulkopoliittisessa instituutissa vierailevana tutkijana työkentelevä Olli Ruohomäki.

Oppenheim koordinoi Sidan ja Usaidin meneillään olevaa 400 miljoonan dollarin kumppanuusohjelmaa, jonka on sovittu jatkuvan ainakin vuoteen 2019 saakka.

”Eli selvästi vaalien yli mennään”, Oppenheim sanoo.

Kumppanuusohjelma sisältää yhteistyötä tieteen, teknologian, innovaatioiden ja köyhyyden vähentämisen kesken. Takeita työn jatkumiselle antaa se, että työtä koordinoivan Global Development Labin toiminta on lailla vahvistettu, Oppenheim sanoo.

”Luonnollisesti kukaan ei tiedä, millaiset resurssit ohjelmalla tulee olemaan, mutta jatkumaan se tulee.”

Sidalle työskentely Usaidin kanssa on ollut hedelmällistä.

”Kyseessä on maailman suurin kahdenvälinen rahoittaja. Heidän kanssaan saadaan paljon enemmän aikaiseksi. Samalla Sida pääsee mukaan verkostoihin, ja saa tietoa ja osaamista.”

”Toiveena on myös, että Sida pystyy vaikuttamaan Usaidin työhön teemoissa, jotka ovat Ruotsin omia prioriteetteja – kuten sukupuolikysymyksissä.”

Vaalien osalta Sida on valmistautunut jatkoon samalla tavoin kuin muidenkin toimijoiden kanssa.

”Seuraamme tilannetta ja arvioimme sitä päivä päivältä. Ei ole mitään riskiarviota. Vaalit eivät sinänsä muuta mitään. Emme päätä mitään sen vuoksi, että vaalit voittaa joku henkilö.”

 

Olli Ruohomäen vakituinen työpaikka on ulkoministeriössä, jossa hän työskentelee kehityspoliittisena neuvonantajana. Myös hän yhtyy Oppenheimin arvioon jatkuvuudesta.

Kehityslaitosten ohjelmat pyörivät pitkään omalla painollaan riippumatta siitä, kuka Valkoisen talon uusi asukas on.

”Kun tehdään sitoumuksia ja sopimuksia, ei niitä voida niin vaan muuttaa, kun presidentti vaihtuu.”

”Mutta täytyy todeta, että myös narratiiveilla on merkitystä. Esimerkiksi Obaman hallinnossa on näkynyt vahvasti monenkeskisen toiminnan pai­nottaminen, jota Clintonkin tulee varmasti jatkamaan Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on ollut vahvaa demokraattien aikana”, hän lisää.

Oli vaalien lopputulema mikä tahansa, niin yhteistyötä maailman kanssa Yhdysvallat ei voi Ruohomäen mukaan kokonaan hylätä.

”Yhdysvalloilla on omat rajoitteensa, erityisesti kun puhutaan toimimisesta Lähi-idässä ja muslimimaissa. Esimerkiksi Afganistanissa se on usein halunnut tehdä yhteistyötä Suomen ja muiden Pohjoismaiden kanssa.”
Suurvaltakin tarvitsee siis pienempiä valtioita työnsä tueksi.

”Uskottavuus ei tule ainoastaan siitä, että on muskeleita ja rahaa. On tärkeää olla suurvalta myös paikallisen väestön silmissä”, Ruohomäki lisää.

Kävi vaaleissa kuinka tahansa, Yhdysvaltojen kansalaisyhteiskunnan odotukset ovat korkealla.

IntreActionin puheenjohtaja Lindsay Coates toivoo, että ihmiset ulkomailla muistavat, että Yhdysvalloissa on suuria määriä kansalaisia, jotka ovat ylpeitä maansa tekemästä kehitysyhteistyöstä, jonka tulokset ovat olleet merkittäviä.

”Aiomme kansalaisyhteiskuntana pitää jatkossakin huolta, että presidentti ottaa kehityskysymykset tosissaan ja jatkaa edeltäjiensä työtä.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!