Katja Gauriloff katsoo kameraan.

Pohjoisen aarteen metsästäjä

Kolttasaamelainen Katja Gauriloff suri pitkään juurettomuuttaan. Elokuvat auttoivat hänet omiensa pariin. Uusin elokuva Kuun metsän Kaisa kertoo oman isomummon tarinan.

Teksti: Niina HolmKuva: Anni Koponen

PitkätIhmisoikeudetVähemmistötTaideSuomiEspanja

Nuori nainen kierteli 1990-luvun alussa Arktikum-museossa Rovaniemellä ja pysähtyi katsomaan kolttasaamelaisia perinneasuja. Tämänkaltaisiin asuihin naisen isoäiti ja muut vanhemmat sukulaisnaiset olivat hänen lapsuudessaan pukeutuneet.

Pukujen vierellä oli kuulokkeet, joista kuului koltankielistä puhetta. Kieli oli naiselle lapsuudesta tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt puheen sisältöä.

”Museossa katselin omaa kulttuuriani ulkopuolisena. Se oli kiehtovaa ja surullista samaan aikaan”, kertoo elokuvaohjaaja Katja Gauriloff nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin. 

Gauriloff on tutkinut saamelaisjuuriaan dokumenttielokuvissaan. Huuto tuuleen (2007) kuvaa tämän päivän kolttayhteisöä. Tuoreessa elokuvassaan, faktaa ja fiktiota yhdistävässä Kuun metsän Kaisassa (2016), Gauriloff kertoo isomummonsa tarinan ja avaa samalla kolttien historiaa.

”Minua patistettiin saamelaisaiheen pariin. Epäröin ensin, sillä se oli minulle kauhean kipeä aihe.”

 

Äitinsä puolelta kolttasaamelainen Gauriloff kasvoi Rovaniemellä, Inarista katsottuna kaukana etelässä. Hän ei oppinut koltansaamea kotonaan, eikä hän tuntenut kuuluvansa kolttayhteisöön, vaikka perhe kävi tiuhaan pohjoisessa sukulaisissa.

Kokemus on monelle nuorelle koltalle tuttu. Kolttien kulttuuri ja kieli ovat olleet henkitoreissaan voimakkaan suomalaistamisen vuoksi.

”Koltta oli lapsuudessani aikuisten salakieltä. Saatoin istua pöydän alla ja kuunnella kuinka aikuiset puhuivat ja kikattivat jutuille, joita en ymmärtänyt.”

Teini-iässä iski identiteettikriisi. Gauriloffia alkoi vaivata se, että hän ei osannut äitinsä kieltä. Joku ehdotti, että tyttö voisi ottaa sanakirjan ja opetella kolttaa sanan kerrallaan. Sekin suututti.

Parikymppisenä Gauriloff otti äitinsä sukunimen saadakseen olla edes vähän lähempänä juuriaan. Suomalainen ystävä tuki häntä identiteettikriisissä.

”Hän näki minut saamelaisena ja kunnioitti ja ihaili saamelaisia. Se tuntui hirveän tärkeältä”, Gauriloff sanoo.

 

Gauriloff on aina ollut tarinankertoja. Lapsena hän tallensi sepittämiään juttuja C-kasetille ja ammensi rikkaasta mielikuvitusmaailmastaan myös kouluaineisiin. Kouluvuodet leikkasivat ujon tytön sisäisestä maailmasta kuitenkin paljon pois.

”Vasta kun pääsin toipumaan koulusta, aloin taas suuntautua tarinoiden pariin.” 

Elokuva ei tarinoinnin väylänä ollut Gauriloffille itsestään selvä. Teatteri oli harrastuksena pitkään tärkeämpi. Mutta kun tie kansanopistovuoden jälkeen vei elokuva-alan töihin, tunsi hän tulleensa omiensa keskelle. Elokuvaihmisistä tuli hänen yhteisönsä. Gauriloff ei sanojensa mukaan ollut aiemmin tiennyt, missä hänen paikkansa on.

Sevettijärvellä kuvattu esikoiselokuva Huuto tuuleen osoittautui tärkeäksi työksi identiteetin kannalta. Vaikka hän meni kolttien pariin ulkopuolisena, otettiin hänet lämpimästi vastaan. Ensimmäistä kertaa hänet tunnistettiin ja tunnustettiin koltaksi. Elokuvasta alkoi tutkimusmatka omaan historiaan.

 

Gauriloff oli etsinyt tapaa kertoa isoisoäitinsä, legendaarisen laulajan, tietäjän ja tarinaniskijän Kaisa Gauriloffin (1884–1980) tarina dokumenttielokuvassa, jonka nimeksi tulisi Kuun metsän Kaisa. Hän oli kuullut 1930-luvulla ja sen jälkeen kuvatusta filmi- ja kuvamateriaalista, jota Kaisan luona vierailleet sveitsiläiskirjailija Robert Crottet (1908-1987) ja tämän valokuvaajapuoliso Enrique Méndez olivat ottaneet, mutta tallenteiden olinpaikasta ei ollut tietoa.

Sitten Gauriloff sai vihjeen Espanjasta ja liki 90-vuotiaan Méndezin yhteystiedot. Puhelinsoitto Barcelonaan poiki kutsun tapaamaan valokuvaajaa.

”Tapaamisemme oli ihana ja liikuttava. Méndez sanoi, että oli kunnia tavata neljännen polven Gauriloffin nainen, joka on kaiken lisäksi tarinankertoja”, Gauriloff sanoo.

Gauriloff sai Méndezin ja edesmenneen Crottet’n koko aineiston haltuunsa. Nyt kun Kuun metsän Kaisa on valmis, harvinaislaatuinen materiaali siirtyy saamelaismuseo Siidan hallintaan.

On pieni ihme, että tallenteet löysivät tien Gauriloffin käsiin juuri oikeaan aikaan. Jos ohjaaja ei olisi tavannut Méndeziä, olisi filmimateriaali luultavasti päätynyt tämän kuoleman jälkeen kaatopaikalle. Tapaus ei ole ainoa ihme Kuun metsän Kaisan tarinassa. 

 

Kuun metsän Kaisa kertoo paitsi kolttien kohtalonvuosista, myös Kaisan ja Crottet’n syvästä ystävyydestä. Kolttanaisen ja varhain äidittömäksi jääneen kirjailijan välille syntyi eräänlainen äiti-poika-suhde. 

Nuori kirjailija Crottet makasi 1930-luvun lopulla keuhkoparantolassa Alppien juurella, kun hän alkoi nähdä unia ja houreita kirkassilmäisestä, pohjoisesta kansasta, joka puhuu venäjää. Pääsystä Lappiin tuli Crottet’lle lopulta elämän ja kuoleman kysymys. Kun hänet kasvattanut isoäiti yllättäen menehtyi, tunsi kirjailija, että hänen on parannuttava matkalle tai jäätävä kuolemaan.

Crottet’n venäläinen eno oli kertonut kirjailijalle lapsena tarinaa, jossa matkataan aarteen perässä pohjoiseen. Gauriloff arvelee, että kirjailijan unet ja pakottava tarve lähteä kohti pohjoista juontuivatkin lapsuuden sadusta.

”Aarre, jota Crottet lähti etsimään, oli Kaisa ja tämän tarinat. Vaikka hän kuvaa matkaansa kohtalonomaiseksi, uskon hänen aavistaneen, että kolttien luota hän voisi löytää kertomuksia, joita ei oltu kirjattu ylös.”

 

Crottet saapui Petsamon Suonikylään toisen maailmansodan kynnyksellä vuonna 1938 ja vietti siellä lähes vuoden. Kolttien pariin päästyään Crottet hakeutui heti Kaisan luo. Kun hän pyysi naista kertomaan tarinoitaan, tämä alkuun vastusteli. Mutta vähitellen, kun suhde syveni ja luottamus kasvoi, kirjailija sai tarinansa.

Kaisa kertoi alun perin koltankieliset tarinansa venäjäksi, ja Crottet kirjoitti kertomukset ylös ranskaksi. Julkaistuja tarinoita on käännetty muun muassa suomeksi. Kuun metsä: kolttalappalaisten tarinoita ilmestyi vuonna 1954. Suomennoksen pohjalta saatiin 2000-luvulla viimein myös koltankielinen käännös.

Myös Kaisan alkuperäisesityksiä tallennettiin ja arkistoitiin. Elokuvassa kuullaan Kaisan kertomana eeppinen ja polveileva kansantarina, jota kuvitetaan venäläisen Veronika Bessedinan animaatiolla.

Sota-aikana Crottet järjesti Euroopassa rahakeräyksen kolttien hyväksi ja levitti tietoa pienestä, uhanalaisesta alkuperäiskansasta. Kun Crottet palasi Lappiin 1950-luvulla, kaikki oli muuttunut. Maansa menettänyt kansa oli sijoitettu Inariin valtion rakennuttamiin standardimallisiin kolttakoteihin. Kolttakulttuurin kulta-aika oli ohi.

 

Lokakuun lopulla aamussa on jo aavistus talvea. Helsinkiläisen Kirjasto 10:n ikkunasta suodattuva aurinko saa Gauriloffin valkoiset hiukset leimuamaan. Rovaniemeltä edellisenä iltana saapunut ohjaaja valmistautuu toisen pitkän dokumenttielokuvansa ensi-iltaan antamalla haastatteluja.

Teatteriensi-illan kynnyksellä Gauriloffia jännittää, sillä pian Kuun metsän Kaisan pääsevät näkemään myös tutut saamelaiset Inarissa. Useimmat sukulaiset katsoivat elokuvan jo Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Elokuva on otettu innostuneesti vastaan.

”Äitini luuli itkevänsä elokuvan läpi, mutta hän olikin vain nauranut. Hän odotti elokuvasta ehkä raskaampaa kuin se onkaan”, Gauriloff sanoo.

 

Vaikka Gauriloff ei edelleenkään puhu kolttaa, on hän omaksunut saamelaisidentiteetin siinä määrin, että hän tuntee voivansa pukeutua kolttien kansallispukuun. Hänen ensimmäinen kolttapukunsa on vuoden työstämisen jälkeen valmis.

”Puvun on tehnyt serkkuni, joka on ottanut koltan kielen, käsityöt ja kulttuurin haltuunsa vasta aikuisiällä. Hän lähti Rovaniemeltä samasta nollapisteestä kuin minäkin ja on kotiutunut nyt pohjoiseen.”

Kolttasaamelainen puku, sääˊmpiiutâs, nähdään Gauriloffin yllä Kuun metsän Kaisan kutsuvierasensi-illassa. Hame kåˊhtt sekä sen päällä pidettävä pusero kuurta ja helmikirjailuin koristeltu vyö peˊsserpuäqqanj pujahtavat ohjaajan ylle Oktober-tuotantoyhtiön toimitiloissa Helsingin Puotilassa.

Gauriloff on jokaisen elokuvansa jälkeen päättänyt, ettei hän palaa enää saamelaisteemaan. Kun luo kuvaa kokonaisesta kulttuurista, tuntuu vastuu raskaalta. Seuraavat elokuvansa hän aikookin tehdä ”ihan vain suomalaisena”.

”Elokuvieni kautta olen vihdoin päässyt yli surustani”, Gauriloff sanoo.


Katja Gauriloffin elokuva Kuun metsän Kaisa ensi-illassa 26.10.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!