Tawab Qaderzadan istumassa makuuhuoneessa
Lukiota käyvän Tawab Qaderzadan ikäisistä helsinkiläisistä noin 16 prosenttia on ­vieras­kielisiä. Afganistanilaistaustainen ­Tawab haaveilee autosta ja jatko-opinnoista. Hänen kaltaisensa nuoretovat kansainvälistyvän Suomen tienraivaajia.
Tawab Qaderzadan työpaikallaan Helsingin lentokentällä
Tawab Qaderzada sai työn lentokentän kahvilassa pitkän haun päätteeksi. Hän viihtyy hyvin kansainvälisessä tunnelmassa.
Tawabin perhettä olohuoneessa
Lauantaina katsotaan afganistanilaista komedia­sarjaa. Kuvassa Tawab (vas.), Mariam, Abdulmanan, Murid, Satar ja Sohila.
Tawab kävelemässä sillan yli ystävänsä kanssa
Gait Al-shahmani ja Tawab Qaderzada ovat kavereita. He ovat vetäneet yhdessä jalkapallotreenejä turvapaikanhakijoille.

”Mä oon siltä väliltä”

Lukiota käyvän Tawab Qaderzadan ikäisistä helsinkiläisistä noin 16 prosenttia on ­vieras­kielisiä. Afganistanilaistaustainen ­Tawab haaveilee autosta ja jatko-opinnoista. Hänen kaltaisensa nuoret ovat kansainvälistyvän Suomen tienraivaajia.

Teksti: Reetta RätyKuvat: Aleksi Poutanen

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusTyöVähemmistötKulttuuri

”Shaleem!” Tawab Qaderzada vastaa puhelimeen kahvilassa Helsingin keskustassa.  Soittaja on isoveli. Tawab kertoo veljelle olleensa aamulla mallikuvauksissa Lauttasaaressa. Erään mallitoimiston omistaja oli pitänyt hänen lähettämästään mallikansiosta ja pyytänyt kuvauksiin.

”Hyvin meni. Joo… joo… joo… moi!”

Tawab on 19-vuotias helsinkiläinen nuori mies. Hänen isoveljensä opiskelee tietotekniikkaa ja on töissä kaupassa. Ja mikä tärkeintä: Veljellä on Audi A5. Musta. Erittäin hieno.

”Kohta mullakin on auto”, Tawab haaveilee. ”Jos pääsisin mallitoimiston kautta kuvauksiin, laittaisin rahat säästötilille ja ostaisin sit tosi hienon auton...”

Tawab on lukiossa ja käy töissä Helsinki-Vantaan lentoasemalla Freshly Made -kahvilassa.

Hän viihtyy hyvin lentokentän tunnelmassa. Kassalla käy ihmisiä maailman joka kolkasta, ja välillä käytävää pitkin kopsuttelee ryhmä lentoemäntiä korkokengissä ja suikkahatuissa. ”Kansainvälinen meininki. Jokainen on oma itsensä, ilman syyttäviä katseita”, Tawab sanoo.

Mitä se tarkoittaa?

”No että kukaan ei katso: toi on tumma, toi on ulkomaalainen. Kaikki siellä on ulkomaalaisia.”

 

Tawab Qaderzadan ikäisistä helsinkiläisistä noin 16 prosenttia on vieraskielisiä. Peruskoululaisista viidennes opiskelee suomea toisena kielenään. Suurimmat vieraskielisten ryhmät ovat venäjän-, viron-, somalin-, englannin-, kiinan- ja kurdinkieliset. Tawabin äidinkieli on Afganistanissa puhuttava darin kieli, ja oikeastaan on harhaanjohtavaa kutsua häntä vieraskieliseksi. Kuvaavampi termi olisi monikielinen, sillä hän tuli Suomeen kolmevuotiaana ja puhuu tietenkin myös suomea. Kielitilastot kuitenkin kuvaavat suhteellisen hyvin sitä, kuinka monen helsinkiläisnuoren kotitausta on muualla kuin Suomessa. Etnisyyttä ei tilastoida, mutta kotikieltä tilastoidaan.

Kymmenessä vuodessa vieraskielisten nuorten osuuden arvioidaan kasvavan 24 prosenttiin. Tätä tietoa kannattaa miettiä hetki: kun Suomi täyttää 110 vuotta, arviolta joka neljännen helsinkiläisnuoren juuret ovat muualla kuin Suomessa.

Suomalainen yhteiskunta muuttuu, ja tämän muutoksen raivaustyön tekevät usein juuri Tawabin kaltaiset nuoret.

 

Opinnot Eiran aikuislukiossa ovat loppusuoralla. Tawab arvelee saavansa ylioppilaslakin ensi vuoden jouluna. Haaveissa on päästä opiskelemaan design-alalle ja sitä kautta vaatesuunnittelijaksi.

”Tai ilmailuopistoon! Olen aina halunnut lentäjäksi.”

Lentokentän kahvilatyö löytyi pitkän työnhakuputken päätteeksi. Tawab on lähettänyt kymmeniä, jopa satoja työhakemuksia, kysellyt töitä vaatekaupoista ja käynyt esimerkiksi vuokratyöpalveluiden haastatteluissa.

Hei, olen Tawab Qaderzada, olisiko teillä töitä tarjolla? Hei, olen Tawab Qaderzada, kuka teillä vastaa työhönotosta? Hei, olen…

Monikulttuurinen järjestö Monik ja sen työntekijät ovat auttaneet cv:n tekemisessä, ja nuorisotalon ohjaajat ovat vinkanneet työpaikoista.

Kahvilatyötä varten tehty englanninkielinen haastattelu tuntui aika helpolta. Sitä paitsi aamuneljän työvuoroon saa mennä taksilla, jes! Tuntipalkka kahvin ja täytettyjen leipien myymisestä on 11,20 euroa. ”Mun ikäiselle tosi hyvä.”

Töiden ja koulun lisäksi on jalkapallo. Tawab on valmentanut junnujoukkuetta ja vetänyt jalkapallovuoroja turvapaikanhakijoille. Ja ehkä hän pääsee niihin mallikuvauksiinkin…

Kaikilla Tawabin kavereilla ei mene yhtä mukavasti. Tutkimusten mukaan maahanmuuttajanuoret kokevat enemmän yksinäisyyttä, koulukiusaamista ja syrjintää kuin kantaväestöön kuuluvat. Tämä näkyy esimerkiksi heikompana koulumenestyksenä ja terveysongelmina.

”Autan mun kavereita, jos niillä on ongelmia”, Tawab sanoo.

Millaisia ongelmia 19-vuotiaan kavereilla on?

”Vaikka silleen, että ei löydä paikkaa tai mitään omaa intohimoa. Ei ole tekemistä, tai on vaikeeta, eikä edes osaa perustella sitä.”

”Kyllä mä silleen ymmärrän. Ei se ole aina niin helppoa olla nuori.”

Kun Suomi täyttää 110 vuotta, arviolta joka neljännen helsinkiläisnuoren juuret ovat muualla kuin Suomessa.

Projektipäällikkö Irma Sippola istuu kokoushuoneessa Itäkeskuksen Stoassa. Hän on luvannut kertoa, miten kansainvälistyvän pääkaupungin nuorilla menee. Sippola on Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen ja Me-Säätiön Maahanmuuttajanuoret Helsingissä -projektin projektipäällikkö. Me-säätiö tukee hanketta viiden vuoden ajan, yhteensä 2 270 000 eurolla. Voisiko Sippola selittää, miksi ylipäätään on erikseen hanke ”maahanmuuttajanuorille”?

”Se johtuu koulutus- ja työllisyysasteen eroista”, Sippola sanoo.

Helsingissä vuonna 2015 tehdystä nuorten hyvinvointikertomuksesta selviää, että kantaväestöön kuuluvista nuorista neljä prosenttia on koulutuksen ja työn ulkopuolella, maahanmuuttajataustaisista nuorista lähes neljännes.

Ero on iso, eikä tilanne helpotu nuorten aikuistuessa. 20–29-vuotiaista viidennes ei ole suorittanut perus­asteen jälkeistä tutkintoa. Näistä nuorista noin 50 prosenttia on vieraskielisiä (osalla tosin voi olla jokin ulkomainen tutkinto). Kotimaankielisten työllisyysaste oli 71 prosenttia, vieraskielisten 50 prosenttia.

”Jotta nuorten asemaa voidaan parantaa, täytyy pyrkiä ymmärtämään, mistä erot johtuvat”, Sippola sanoo.

No mistä erot sitten johtuvat?

”Nuoren syrjäytyminen on ihmisyyden kokoinen asia”, Sippola sanoo. ”Ei meillä ole siihen yhtä vastausta, miksi jotkut ajautuvat pois koulupolulta tai eivät meinaa päästä koko polulle.”

Se tiedetään, että syrjäytymisellä on voimakas vaikutus pitkälle tulevaisuuteen. ”Siihen, löydätkö ylipäätään paikkasi yhteiskunnassa.”

Ymmärrystä ja tietoa nuorten tilanteista on haettu koulun, nuorisotyön, järjestöjen, työllistymispalveluiden, poliisin ja nuorten yhteistyöllä. Etenemisen esteitä on löydetty kaikilta elämän osa-alueilta: työelämä, koulutus, perhe, harrastukset, mielenterveys, päihdeongelmat…

Elämäntilanne on usein vyyhti. Asiat kietoutuvat toisiinsa.

Nuori ei itse välttämättä koe olevansa syrjäytynyt. Ehkä ei vain ole suuntaa tai suunnitelmia. Ehkä hän oleilee kotona tai kuljeskelee kaveriporukan kanssa kaupungilla.

”Kaikki kaverit saattavat olla koulutuksen ulkopuolella, eikä kaveripiiri kannusta hakeutumaan mihinkään”, Sippola sanoo. ”Siinä jämähdetään yhdessä.”

Päihteet ovat usein mukana kuviossa. ”Päihteiden­ stig­ma­tisointi on erilaista eri ryhmissä, mutta joissakin maahanmuuttajaryhmissä päihteet ovat tabu. Kyse on koko perheen häpeästä. Päihde- ja mielenterveysongelmia pelätään. Se voi estää avun hakemista.”

 

On lauantai, ja Tawabin äiti Sohila Qaderzada kantaa ruoka-annoksia olohuoneen pöytään. Olemme Kontulassa, Tawabin kotona. Ruokaa tulee lisää: perunatikkuja, chapli kababia, karayia, leipää, salaattia. Näissä afganistanilaisissa ruuissa on muun muassa riisiä, kananmunaa, naudanlihaa ja korianteria. Ruuan kanssa juodaan vihreää teetä ja jälkiruuaksi on sokeroituja manteleita.

Sohvilla istuvat Tawabin äidin lisäksi myös isä Abdulmanan Qaderzada sekä Tawabin pikkusisko Mariam, isosisko Sonya ja isoveli Satar. Pikkuisessa muovituolissa istuu koko suvun silmäterä, kaksivuotias Murid. Hän on 22-vuotiaan Sonyan poika. Sonya, Murid ja Sonyan mies asuvat Jakomäessä, mutta vierailevat usein täällä Kontulassa isovanhempien luona.

Olohuoneessa on komeat viininpunasävyiset afganistanilaismatot ja iso televisio, josta tulee darinkielistä ohjelmaa.

”Se on komedia, jossa käsitellään huumorin kautta Afganistanin ongelmia ja epäkohtia”, Sonya selittää.

Tawabin isä on lähihoitaja vanhusten kotipalvelussa. Äiti on töissä päiväkodissa. Kaikki perheenjäsenet osaavat hyvin suomea, mutta kotona puhutaan aina daria, ”meidän kieltä”.

Perheen äiti Sohila osaa myös pashtua ja urdua, ja Tawab ymmärtää kavereiden puhumaa somalin kieltä.

Kieli on tärkeä ankkuri kotimaahan. Isä Abdulmanan sanoo lapsilleen näin: Jos ette muuta muista, niin muistakaa oma kotikieli.

”Ne ei tykkäis, jos me puhuttais kotona suomea”, Tawab sanoo. ”Vanhemmat toivoo, että meidän kodeissa puhuttaisiin meidän kieltä. Joskus heitän jotain läppää suomeksi mutta isä sanoo, että kun tulette kotiin, olette oman kulttuurin parissa.”

”Ei unohdeta omia juuria, vaikka ollaan täällä, niin isä sanoo. Aion kasvattaa omia lapsia samalla tavalla. Että ei unohdeta, mistä tullaan.”

Millaisia asioita afgaanikulttuuriin kuuluu?

”Arvomaailma, käytöstavat, kunnioitus vanhempia kohtaan. Että muistetaan keitä me ollaan: afganistanilaisia muslimeja. Ihmisiä, joilla on hyvä sydän.”

 

Afganistania Tawab kutsuu ”meidän maaksi”, vaikka ei ole käynyt siellä kuin pari kertaa, viimeksi Sonyan häissä muutama vuosi sitten. Ja millaiset häät ne olivatkaan!

Katselemme kuvia.

Niin sanotussa hennaseremoniassa Sonyalla oli päällään kirjava, yltä päältä koristeltu kansallispuku. Seuraavaksi hänet vihittiin vihreässä mekossa, sillä vihreä on vihkimisen väri. Lopuksi hänellä oli valkoinen häämekko, jossa on pitkä laahus. ”Vieraita oli vain 600”, Sonya sanoo nauraen, sillä hän tietää, että Suomessa määrä kuulostaa valtavan isolta.

Perhe pudistelee päätään, kun puhutaan kotimaasta.

”Afganistan oli ennen niin ihana.”

”Vieköön vaikka kaikki rikkaudet, mutta jättäköön sitten maan rauhaan. Miksi pitää riehua siellä?”

”Kaikki afgaanit surevat meidän maata ja pelkäävät sukulaisten hengen puolesta. Koko maa on pilattu.”

Qaderzadan suku on iso, ja osa suvusta asuu edelleen Kabulissa. Mutta enoja ja tätejä on myös esimerkiksi Hollannissa ja Briteissä.

Isä Abdulmanan Qaderzada sanoo, ettei halua pitää partaa, sillä kotimaassa talebanit pakottavat kasvattamaan parran. Olohuoneessa on kuva hänestä nuorena miehenä poliisiunivormussa. Pian kuvan ottamisen jälkeen hän lähti Suomeen. Muu perhe pakeni Pakistaniin levottomia oloja ja tuli Suomeen, kun oleskeluluvat olivat kunnossa. Siinä kesti useita vuosia.

Tawabin äiti sanoo, että kotimaassa on sodittu melkein koko hänen elämänsä ajan. Rauhaan on vaikea uskoa.

”Uudessa maassa elämä alkoi ihan nollasta. Ei ollut sukulaisia, ei rahaa, ja me on totuttu kasvattamaan lapset vähän eri tavalla”, hän sanoo. ”Meidän lapset eivät ole niin vapaita kuin jotkut täällä.”

Elämä on tasapainoilua afgaanikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin välillä. Koti edustaa Afganistania, ulkomaailma Suomea.

Isä on ylpeä siitä, että lapset ovat tehneet töitä nuoresta asti.

”Minun idea on, että mitä vain haluat, sitä Suomessa on. Jos haluat työtä, sitä löytyy. Jos haluat oppia, se onnistuu. Se ei ole helppoa, mutta jos teet kovasti työtä, se on mahdollista.”

13-vuotias Mariam on yläasteella. Kun ruoka on syöty, hän soittaa pianolla Titanicin tunnussävelmän My Heart Will Go On. ”Tykkään musiikista ja matikasta”, Mariam sanoo. Hän myös piirtää paljon ja haaveilee taidepainotteisesta lukiosta.

Perheen vanhemmat lapset tekevät vähintään yhtä työtä ja opiskelevat. Sonya ja Sadar ovat töissä kaupassa ja käyvät myös tulkkauskeikoilla.

Tawab sanoo, että isä on aina korostanut lapsille tätä: ”Avatkaa jokainen ovi, joka eteen tulee ja käyttäkää mahdollisuuksianne. Älkää murehtiko Afganistania, me eletään nyt täällä Suomessa ja tämä on hyvä maa.”

Suomalainen yhteiskunta muuttuu, ja tämän muutoksen raivaustyön tekevät usein juuri Tawabin kaltaiset nuoret.

Kaikki nuoret eivät saa tukea kasvuun perheeltään, sanoo nuorisoasiainkeskuksen projektipäällikkö Irma Sippola. Nuori saattaa joutua ratkomaan omaan identiteettiinsä ja tulevaisuuteensa liittyviä asioita yksin. Kotona ei välttämättä tunneta suomalaista yhteiskuntaa tai koulutusjärjestelmää, eikä osata tukea kahden kulttuurin välissä kasvamisessa. Suvussa tai lähipiirissä ei ole malleja siitä, miten olla yhtä aikaa vaikkapa nuori suomalainen ja muslimi.

”Jos lähtökohdat perheessä ovat hyvät, muutto toiseen maahan ei ole ratkaiseva asia lapsen kannalta”, Sippola sanoo. ”Jos taas on lähdetty hädässä, lähtökohdat omassa maassa ovat olleet huonot, perhe on hajonnut pirstaleiksi matkalla ja perheenjäseniä on menetetty… silloin kuormat, joita nuoret kantavat on tosi isoja. Taustalla voi olla hyvin traumaattisia elämäntilanteita.”

Nuoria ei välttämättä osata tukea tai ohjata samaan tapaan kuin jos elettäisiin vanhemmille tutussa kulttuurissa.

Toisaalta on muistettava, että monet nuorten koulupolkujen hapuiluun liittyvät tekijät ovat samanlaisia riippumatta vanhempien kotimaasta: hajanaiset perheet, päihdeongelmat, köyhyys, mielenterveysongelmat – ne näkyvät lapsissa.

Maahanmuuttajanuorten Helsinki -projektissa on pyritty siihen, että ongelmien tunnistamisen ohella etsitään ratkaisuja. Idea ei ole, että kehitettäisiin vain maahanmuuttajanuorille suunnattuja toimia, vaan että osattaisiin katsoa kaikille yhteisiä asioita – vaikka koulua tai työelämää – niiden näkökulmasta, joilla menee heikommin. Yksi projektin pilottihankkeista on vertaisvalamiehistö, jossa sovitellaan alle 15-vuotiaden tekemiä rikoksia.

 

Alle 15-vuotiaat eivät ole rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Vertaisvalamiehistö pyrkii selvittämään tapahtunutta puhumalla. Käsiteltäväksi voidaan ottaa esimerkiksi tappelu-, kiusaamis-, varastamis-, nettikiusaamis- ja ilkivaltatapauksia. Vakavia rikoksia, kuten törkeitä pahoinpitelyitä tai seksuaalirikoksia, ei käsitellä.

Ideana on, että käsittelijät ovat muita nuoria, vertaisia. Tawab Qaderzada on kuulunut vertaisvalamiehistöön viime kesästä alkaen.

”Olen minäkin tapellut ja joutunut ongelmiin koulussa”, hän sanoo. Omien kokemusten kautta voi yrittää ymmärtää, mitä joku muu käy läpi elämässään. Lähtökohta on, että tekijöitä ei syyllistetä. Käsittely­mahdollisuus on tarkoitettu nuorille taustasta riippumatta.

”Me perehdytään yhdessä siihen, mitä on tapahtunut”, Tawab kertoo. ”Mietitään, mistä teko voisi johtua ja pyydetään nuorta kertomaan asiasta omin sanoin. Me yritetään päästä nuoren pään sisään, saada sitä auki: mitä se haluaa kertoa, missä tilanteessa se on ollut, onko se ymmärtänyt, miltä joku teko voi tuntua toisesta. Istuntoa pitää kuunnella avoimella mielellä.”

Vertaisvalamiehistön jäsenet jakavat omia kokemuksiaan ja rakentavat luottamusta. He pyrkivät kertomaan, mitä voi seurata, jos asioihin ei puutu ajoissa. ”Yritetään saada nuori ymmärtämään omassa sydämessään, että se on tehnyt väärin.”

Vertaisvalamiehistön jäsenet uskovat, että nuoren saa avautumaan paremmin toinen nuori kuin ”sossun tai poliisin saarna”.

Käsittelyssä sovitaan myös teon seuraamuksesta. Tekijä voidaan vaikkapa määrätä kirjoittamaan kirje rikoksen uhrille. Tavoitteena on, että tekijä voisi päätyä itse vertaisvalamiehistön jäseneksi, kertomaan jollekulle muulle, mitä tuli tehtyä ja miksi kannattaisi parantaa tapansa.

”Näin voidaan saada estettyä nuoren rikoskierteeseen joutuminen”, Tawab sanoo.

Osaako hän sanoa, miksi osa nuorista päätyy tekemään rikoksia?

”Se riippuu ainakin siitä, kenen kanssa hengaa. Jos pyörii sellaisten kanssa, joille pitää esittää ja ne painostaa, eikä uskalla itse päättää, mitä tekee. Jotkut taas hakevat huomiota sillä, että tekevät, mitä vain kaverit sanovat.”

”Mutta vaikea se on sanoa, miksi joku päätyy tekemään väärin. Ehkä pitää vaan sanoa: en mä tiedä vastausta, pitää katsoa yhtä tapausta kerrallaan.”

 

Vertaisvalamiehistön idea on samantapainen kuin toisen Maahanmuuttajanuorten Helsinki -hankkeessa syntyneen idean: kaverikahvilan. Siinäkin tunnistettua ongelmaa lähestytään antamalla vastuuta nuorille itselleen.

Helsingin Pasilan peruskoulussa on alkamassa suomen kielen tunti. Opettajat ovat vetäytyneet luokan reunoille, sillä tällä tunnilla opetuksesta vastaavat kasiluokkalaiset. He pitävät runopajaa tokaluokkalaisille.

Opettajiksi valitut oppilaat puhuvat äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Esimerkiksi Muhamed Nabati on ollut Suomessa vasta vuoden. Jos hän olisi omalla oppitunnillaan, hän saattaisi olla hiljainen ja vetäytyvä. Mutta täällä hän istuu lattialla kakkosluokkalaisten ympäröimänä ja vetää riimintunnistusta: katto-matto, vaari-saari, huuli-tuuli. Riimit löytyvät, ja lapset liimaavat lappuja kartongille.

Opettaja Liisa Rännäli sanoo, että oppilaiden vetämillä yhteistunneilla on nähty, kuinka vitosen oppilaasta kuoriutuu hyvin käyttäytyvä ohjaaja tai hiljainen tyttö ottaa aktiivisen järjestelijän roolin.

”Luonteva vuorovaikutustilanne on hyvä myös kielenoppimisen kannalta”, Rännäli sanoo. Hän on itse suomi toisena kielenä -opettaja.

”Mietimme, missä asemassa varsinkin hiljattain maahan tullut nuori on tunnilla. Millaisia rooleja on tarjolla?” Rännäli kertoo idean taustasta. ”Oli ajatus, että nuorille pitäisi pystyä tarjoamaan muita rooleja kuin passiivinen kuuntelu luokkatilanteessa.”

Kaverikahvilassa tämä on onnistunut, ja samalla opitaan kieltä.

Kun tunti loppuu, Liisa Rännäli kiittää jokaista opettajana toiminutta nuorta erikseen.

Yhdessä tunnin jälkeen tehdyssä palautteissa lukee: ”Oli erilaista, kun sai opettaa pienempiä ja tässä oppii itsekin. Aluksi jännitti mutta sitten siihen tottui.”

Kantaväestöön kuuluvista nuorista neljä prosenttia on koulutuksen ja työn ulkopuolella, maahanmuuttajataustaisista nuorista lähes neljännes.

Helsingissä elää iso joukko maahanmuuttajien toista sukupolvea, siirtolaisten Suomessa syntyneitä lapsia. He ovat tienraivaajia.

”Nuoret ovat koko tämän kotoutumisprosessin kärjessä”, Irma Sippola sanoo. ”Heidän todellisuutensa on kulttuurisesti rikas – ja vaativa. Perheen elämää ovat saattaneet määritellä sukupolvien läpi jatkuvat perinteet, ja nyt ketjuun tulee uuden kulttuurin takia särö. Nuoret ovat niitä, jotka rakentavat uutta. Tästä näkökulmasta heillä on erikoistehtävä.”

Perheen sisäisten asioiden lisäksi nuorten asemaan ja tämän ”erikoistehtävän” vaikeus­asteeseen vaikuttaa se, miten ympäristö kohtelee näitä nuoria. Esimerkiksi: Syy työllistymisen vaikeuteen voi olla rasismi tai se, että kasvattajat eivät usko kaikkien nuorten potentiaaliin. Tienraivausta uudenlaiseen, kansainväliseen Suomeen pitäisikin tehdä koko yhteiskunnan voimin. Työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksessa kehityspäällikkönä työskentelevä Annika Forsander sanoi Image-lehden haastattelussa keväällä näin: ”Integraatioon tarvitaan meitä kaikkia, se ei ole vain maahanmuuttajien asia.”

Töihin ei voi päästä, jos kukaan ei ota töihin. Yhteiskuntaan ei voi kuulua, jos se ei todellisuudessa ole kaikille yhteinen.

Suomi täyttää joulukuussa 99 vuotta. Jokohan voisimme arkikielessä puhua ihan vain suomalaisista, eikä esimerkiksi maahanmuuttajista ja kantaväestöstä erikseen?

Kysytään Tawab Qaderzadalta.

”En mä ainakaan voi sanoa itseäni suomalaiseksi. Asun täällä, mulla on Suomen kansalaisuus, mutta juuriltani ja ulkonäöltäni en ole suomalainen. En mä suomalaisten mielestä ole suomalainen. Olen ulkomaalainen.”

Mutta ethän sä ole ulkomaalainen…

”Olen mä. Minulle sanotaan, että olet eri värinen kuin suomalaiset.”

Eihän suomalaisuudessa ole kyse väristä…

”Mä en ajattele niin! Kun sua katsotaan rasistisesti, tiedät, että olet ulkomaalainen. Istut metroon, ja joku nousee sun vierestä pois, kun et ole suomalainen. Annat paikan, ja se ei istu siihen, kun et ole suomalainen. Vasta sitten, kun ihmiset hyväksyvät, että olen osa Suomea, voin sanoa joo tuohon kysymykseen. Nyt sanon itseäni maahanmuuttajaksi, joka on kansalaisuudeltaan suomalainen. Olen siltä väliltä.”

Eikö suomalaisuus voi olla sellaista, että voi olla samaan aikaan vaikka afgaani?

”Kuka mä olen sitä määrittelemään”, Tawab sanoo – ja palaa siihen, että suomalaisuutta määritellään hänen ulkopuoleltaan.

”Siitä muistutetaan jatkuvasti. Ei se ole koko ajan sellaista, että vitun neekeri, vitun terroristi. Se on katseita, kehon eleitä. Se, joka kokee sitä, huomaa sen parhaiten.”

 

Tawab korostaa, että hänen kokemuksensa ja määritelmänsä ovat hänen omiaan. Ei ole sellaista yhtenäistä ryhmää kuin nuoret, helsinkiläiset tai maahanmuuttajat. Eivätkä kaikki tietenkään kohtele huonosti. Suuri osa ei välitä, mistä kukakin on kotoisin, Kabulista vai Karjalasta.

”Ulkomaalaisista tulee vähitellen osa tätä yhteiskuntaa”, Tawab sanoo.

Siellä missä hän asuu, Itä-Helsingissä, Suomi on jo kansainvälinen.

”Siellä ulkomaalaiset on osa Suomea ja Suomen historiaa. Olen siinä historiassa mukana ja ylpeä siitä. Ehkä jossain muualla ei vielä tiedetä, että täällä on kurdeja, somaleita, afgaaneja, kaikkia ihan joka kulman takana. Me kuulutaan tänne.”

Vuoden päästä Tawab Qaderzada menee armeijaan. Mitä hän ajattelee Suomen itsenäisyydestä?

”Parasta Suomessa on, että on turvallista ja vapaata. Kaikilla pitäisi olla täällä yhtä hyvä olla.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!