Akim Awowo kotimökkinsä edessä.
Akim Awowo asuu kahden vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Hän toivoo, että voisi ansaita kalastuksella niin paljon, että voi myöhemmin kouluttaa tyttärensä. Awowo itse on käynyt koulua vain vuoden.
Miehiä karnevaaliasuissa tanssimassa.
Muden-ikäryhmä marssi Etelä-Sudanissa sijaitsevan Piborin kaupungin keskustan läpi marraskuun lopussa. Ryhmän jäsenet ovat pääsääntöisesti vähän vanhempia miehiä. He olivat matkalla tanssimaan yhdessä, eivät taistelemaan.
Korok James jalkapallopaidassa.
Korok James toivoo saavansa koulutuksesta kalastustarvikkeita, jotta voisi koulutuksen jälkeen kasvattaa saaliitaan. Hän on valmis kalastamaan botonya-ryhmään kuuluvan kanssa, jos kurssilla niin päätetään.

Sukupolvet sotajalalla

Ikäryhmien välinen väkivalta varjostaa elämää sisällissodasta toipuvassa Etelä-Sudanissa.

Teksti: Satu HelinKuvat: Ville Palonen

PitkätRauhaEtelä-Sudan

Kellojen kalina, pillit, huuto ja laulu katkaisevat keskustelun Etelä-Sudanin hallinnon rauhanneuvonantajan kanssa Piborin kaupungissa.

”Kuunnelkaa, tällaista tämä on. Taas”, huokaa rauhanneuvonantaja John Tawan tuskastuneena.
Etelä-Sudanin itäosassa sijaitseva Pibor kuuluu murle-heimon alueeseen. Heimon erityispiirre on, että se rakentuu eri ikäryhmistä: karkeasti jaoteltuna alle 30-vuotiaista, yli 30-vuotiaista ja yli 60-vuotiaista.

Nyt ulkona on käynnissä yhden paikallisen ikäryhmän marssi. Muutaman kymmenen hengen joukkio voi olla lähdössä karjavarkaisiin, taisteluun tai sitten vain juhlimaan keskenään.

Erityisesti nuorimpien lango-ryhmällä ja vähän vanhempien botonyalla on keskenään jäiset välit. Väkivalta on yleistä.

”Perinteisesti kiistat on ratkaistu paini- tai tanssikilpailuissa. Nykyään lähes jokaisella täällä on ase. Väkivalta on sitä myöten muuttunut rajummaksi ja vaarallisemmaksi”, Tawan sanoo.

Sudanista vuonna 2011 itsenäistynyt Etelä-Sudan arvioitiin viime vuonna maailman hauraimmaksi valtioksi. Jatkuvien konfliktien seurauksena noin 11 miljoonan asukkaan maassa on yhä yli kaksi miljoonaa pakolaista. Lukutaitoisia on 25-30 prosenttia.

Etelä-Sudan on pääasiallisesti ulkopuolisen avun varassa. Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat ainoita Etelä-Sudanissa toimivia suomalaisjärjestöjä.

Lääkärit ilman rajoja -järjestö rekisteröi Piborin alueella joka kuukausi kymmeniä, jopa satoja ikäryhmäväkivaltaan liittyviä tapauksia.  

Toiseen ikäryhmään kuuluvia naisia saatetaan raiskata. Myös lapsia voidaan kaapata. Tavallisimpia ovat karjavarkauksiin ja kostoon liittyvät yhteenotot.

”Pelkkä ikä ei säätele ikäryhmiin kuulumista, vaan myös oma maine ja teot. Monet ovat olleet Etelä-Sudanin sodissa rintamalla hyvin nuorina eivätkä halua odottaa, että pääsisivät liittymään vanhaan ja arvostetumpaan ikäryhmään.  Myös tämä kiristää lango- ja botonya- ryhmien välejä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun Etelä-Sudanin rauhantyön koordinaattori Marie Makweri.

Kirkon Ulkomaanapu käynnisti joulukuun alussa uuden pilottiprojektin, jossa tavoite on rakentaa rauhaa ikäryhmien välillä ammatillisen koulutuksen ja rauhantyön keinoin.

Yhteensä kolmen kuukauden mittainen koulutusjakso kokoaa 76 botonya- ja lango-ryhmään kuuluvaa miestä ja naista opiskelemaan kalastusta, kokkausta, meijerituotantoa tai leivontaa.

Ammattiin oppimisen ohella tarjotaan välinteitä rauhantyöhön.  

Kaksi miestä kertoo, millaista on alkaa opiskella eri ryhmän jäsenten kanssa.

”Ensin juodaan teetä ja sitten taistellaan”
Akim Awowo, 30, botonya-ryhmä

  ”Sukupolvien välistä väkivaltaa täällä on ollut aina, mutta nykyään se on erilaista. Naisia hakataan ilman syytä, joskus heitä raiskataan. Vaikka miehet ovat kulttuurissamme johtajia, naiset pitävät pyörät pyörimässä. Ehkä siksi heistä tapellaan usein.

Ennen aseina käytettiin vain keppejä, mutta nykyään ihmisillä on tuliaseita. En ole itse koskaan haavoittunut, mutta olen nähnyt kun muihin osuu.

Minua ei haittaa, että uudessa koulutuksessa on mukana myös lango-ryhmän jäseniä. Täällä Piborin keskustassa muutenkin saatetaan ensin juoda yhdessä teetä ja seuraavana päivänä taistella. Minulle on ihan ok, jos minun pitää esimerkiksi kalastaa jonkun lango-ryhmään kuuluvan kanssa.

En ehkä ole hirveän ylpeä tähän ryhmään kuulumisesta. Lango-ryhmän jäsenet vaikuttavat esimerkiksi kohtelevan vaimojaan paremmin. Toivon, että koulutuksessa voimme oppia keskustelemaan yhdessä. Nyt konflikti saattaa syttyä vaikka siitä, että puhuu väärän ihmisen kanssa.

Koska kuulun botonyan johtajiin, minulle ainoa vaihtoehto lopettaa väkivalta on saada ihmiset kiinnostumaan muista asioista kuin tappelemisesta. Jos matkustan vaikka [pääkaupunkiin] Jubaan, sielläkin heimoni jäsenet tietävät minun olevan johtaja ja vaativat järjestämään taistelun, jos joku on loukannut toista.

Kaltaiseni maalaisen ei ole helppoa saada hankittua perheelle riittävästi ruokaa ilman työtä ja koulutusta. Monilla on sama ongelma.

Aion opetella kalastamaan ja opettaa saamiani taitoja muillekin, jotta he pystyisivät hankkimaan toimeentulonsa. Jos meillä ei ole rahaa, juomme vain teetä puun alla, juttelemme, joudumme keskusteluissa väärille poluille, ja lopulta päätämme lähteä tappelemaan.”

”Haluan päästä kalaan ilman pelkoa”
Korok James, 26, lango-ryhmä

 ”Minulla on kuusi lasta; neljä tyttöä ja kaksi poikaa sekä vaimo. He jäivät kotikylääni Manyiranyyn, kun tulin Piboriin etsimään töitä. Nyt minulla ei ole mitään. En tiedä, mistä saisin ruokaa edes täksi päiväksi.
Mietin paljon sitä, miten langon ja botonyan välisen väkivallan voisi lopettaa. Nyt tilanne on sellainen, että joku voi varastaa lapsen toiselta kesken kävelymatkan.

Nyt alkava koulutus antaa mahdollisuuksia keskustella meidän langojen kesken siitä, mitä voisimme tehdä, jotta rauha syntyisi. Mielestäni olemme rauhallisia emmekä aiheuta ongelmia. Ehkä botonyat aloittavat tappeluja useammin, koska he ovat vanhempia.

Alan opiskella kalastusta. Osaan jo jonkin verran, sillä olen ollut vanhempien kalastajien opissa. Haluan kuitenkin oppia lisää.

Tulevaisuuden haaveeni on, että voisin mennä kalaan rauhassa, ilman pelkoa siitä, että joku toisen ryhmän jäsen tulee häiritsemään minua. Kun olen saanut kaloista riittävästi rahaa, ostan sokeria ja jauhoja ja myyn niitä. Niistä saa täällä paremman tuoton kuin kalasta.  

Väkivallan ja taistelujen suhteen suurimmat ongelmat ovat kylissä maaseudulla kuten kotona Manyiranyssa. Kun menen koulutuksen jälkeen takaisin sinne, aion kertoa, mitä opin ja käskeä lopettamaan tappelun. Mieluiten haluaisin ryhtyä rauhanneuvottelijaksi. Mutta minun on tehtävä jotain, mistä saan rahaa ja jolla voin ruokkia lapset.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Satu Helin