Mitä isot edellä

Rikkaiden veronkierto näyttää mallia pientuloisille, Jukka Aronen kirjoittaa.

Teksti: Jukka AronenKuva: Ville Kulmala

NäkökulmatVeronkierto

Kahdeksaakymmentä lähestyvä äitini kertoo mielellään tarinaa siitä, kuinka Viipurista lähdettiin evakkoon. Käsky tuli yllättäen, ja kolmihenkinen perhe sai ottaa mukaansa vain pari matkalaukkua.

Kerrostalon kaikki ovet piti jättää auki, jotta armeija pääsisi sitten myöhemmin noutamaan perheen sukunimellä merkityt huonekalut ja muun irtaimiston.

Mitään ei koskaan tuotu. Isoisäni kävi kuukausia myöhemmin Lahden mäkimontussa samoilemassa pöytien ja astiakaappien joukossa löytämättä omiaan.

Evakkokokemus vaikutti jollain syvällä ja lähtemättömällä tavalla äitiini. Ennen kaikkea se opetti, että viranomaisiin ei voi luottaa ja että ihmisen pitää tulla toimeen omillaan.

Äidin ikätoverit marmattavatkin (samaan hengenvetoon) sekä korkeista veroista että huonoista julkisista palveluista: verokarhu vie kaiken eikä terveyskeskuslääkärikään erota flunssaa syövästä.

Osa harmaista panttereista on siirtänyt kirjansa etelän lämpöön, jossa verokarhu on lempeämpi. Muodollinen residenssi vaihtuu, "koska niin tekevät myös vuorineuvokset".

Rikkaiden etuoikeudet herättävät kiinnostusta - mutta myös kateutta. Moni kysyy, miksi eliitillä saa olla eri säännöt kuin muilla.

Tämä ei koske pelkästään eläkeläisten suhdetta vuorineuvoksiin vaan myös pienyrittäjien jäämistä suuryritysten jalkoihin.

Viime syksynä walesiläisessä pikkukylässä kirjakauppias suivaantui kuultuaan, että pahin kilpailija Amazon ei maksa juurikaan veroja Britanniassa. Saman kylän baarinpitäjä oli laskeskellut, että tarjoilija Lorraine maksaa enemmän veroa kuin miljardituottoja tahkova Facebook.

Walesilaiset eivät jääneet tuleen makaamaan, vaan päättivät avata nimelliset sivukonttorit veroparatiisiin, jotta pääsisivät nauttimaan samoista eduista kuin kilpailijansa.

Veroparatiisit eivät auta ainoastaan tulojen pimittämisessä, vaan niihin piilotetaan myös omaisuutta, jonka rinnalla eläkeläisten ropot ovat mikroskooppisen pieniä.

Verokeitaiden salamyhkäinen maailma avautui vastikään, kun sveitsiläinen tutkija sai käsiinsä Yhdysvaltojen sveitsiläisiltä pankeilta pyytämän selvityksen juutalaisvainoissa menehtyneiden tileistä.

Kirjassaan "Hidden Wealth of Nations" Gabriel Zucman sanoo, että kotitaloudet omistavat veroparatiisien kautta ainakin kahdeksan prosenttia maailman varallisuudesta. Yhteensä 6 800 miljardia euroa.

Verokarhu ei ole ollut mielissään. Pelkästään Euroopassa se menettää 70 miljardia euroa vuosittain, koska osingot ja pääomatulot jäävät kirjaamatta. Jos mukaan lasketaan vielä yritysten harjoittama kikkailu veroparatiiseihin perustetuilla postilaatikkofirmoilla, päälle tulevat vielä 150 miljardin tappiot.

Ei ihme, että vuonna 2008 finanssikriisin kourissa painiskelleet G20-maat päättivät laittaa stopin veroparatiiselle.

Sen jälkeen piilovarat ovat kuitenkin kasvaneet 25 prosentilla. Osa Euroopan hallituksista on ollut haluttomia jarruttamaan toimintaa. Toisaalta myös veroparatiisien toiminta on muuttunut aina vaan kierommaksi.

Zucman kirjoittaa, että veroparatiiseista hyötyvät vain ja ainoastaan rikkaat. Puolet varoista kuuluu eurooppalaisille, mutta suurinta nousu on ollut Venäjällä ja monissa köyhissä kehitysmaissa.

Zucmanin tärkein lääke verokeitaiden kautta sijoitettujen finanssikytkyjen paljastamiseksi on yksinkertainen. Kaikki maailman osakeomistukset kirjataan tällä hetkellä kansallisiin ja alueellisiin rekistereihin, joiden portinvartijana toimivat yksityiset yritykset. Miksi valtiot eivät voisi ottaa rekistereitä hoitaakseen?

Ja jos halutaan myös postilaatikkokikkailu kuriin, miksi ei vaadittaisi firmoja julkistamaan oikeat voittonsa kussakin toimintamaassa? Näin voittoja ei pystyttäisi siirtämään nollaverotuksen keitaaseen ja kauas suomalaiselta verottajalta.

Piilofinanssien tuominen verotuksen piiriin tarkoittaisi, että monen evakonkin haave saattaisi toteutua: voitaisiin samanaikaisesti sekä laskea veroja että parantaa palveluita.

Mahdottomasta yhtälöstä tulisi mahdollinen.

Kolumnin lyhennetty versio on julkaistu Karjalainen-lehdessä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Jukka Aronen, taustalla MaKun logo.

Jukka Aronen

Kirjoittaja on globaalikysymyksiä yli 20 vuotta seurannut freelance-toimittaja, joka pyörittää Diippimedia-viestintäyritystä.