Historiasta vaikenemisella on hintansa

Moni meistä näki mummolassa, kuinka isovanhemmat piilottivat tuskansa työntekoon, sanoo Reeta Paakkinen, ja kysyy, miksei siitä puhuta.

Teksti: Reeta Paakkinen

NäkökulmatKöyhyysSuomi

Ohjaaja Markku Pölönen ilmoitti Facebookissa, että Yleisradio oli antanut lopullisen kielteisen päätöksen TV-sarjalle, jota hän oli valmistellut neljä vuotta. Sarja olisi kuvannut Suomen asutustoimintaa 1945-1952 kylmän tilan saaneen nuorenparin tarinan välityksellä. He raivasivat pellot umpimetsään, rakensivat talot, hoitivat lapset ja eläimet. He elivät sähköttömässä, puhelimettomassa kodissa syvällä köyhyysrajan alapuolella.

Ylellä kai oletettiin, ettei aihe, joka koskettaa noin miljoonaa suomalaista, olisi kiinnostanut sen katsojia. Joukkopaosta toipuminen, elämän uudelleen aloittaminen, kehitysmaan ensiaskeleet kohti hyvinvointivaltiota tavallisen ihmisen kokemusten kautta ovat tietenkin kaikki hieman ikäviä aiheita.

Evakkojen jälkeläiset eivät Ylen päätöstä ymmärtäneet. Pölösen päivitys jaettiin 1735 kertaa. Sadat lupasivat tukea Pölösen Oma maa -projektia toivoen, että heidän perheittensä tarina noteerattaisiin vihdoinkin osaksi yhteistä narratiiviamme. Moni meistä kun huomasi jo peruskoulun historian tunnilla, kuinka virallisessa kertomuksessa keskitytään karttoihin ja etulinjaan.

Omien perheidemme kokemus mainitaan koulukirjassa yhä useimmiten yhdellä lauseella. Se riittää kertomaan 430 000 ihmisen tarinan. Muistan sen lauseen ulkoa: ”Siirtoväen uudelleenasuttaminen oli sodanjälkeiselle Suomelle suuri haaste”. Sen pituinen se.

Monet evakkojen jälkeläisistä haluavat, että muut suomalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät – edes TV-sarjan avulla – millaisissa tunnelmissa meidän mummoloissamme elettiin, mitä nollasta aloittaminen tarkoitti arjessa ja miten Karjalan menetys heijastui jälkipolvienkin elämään. Meille aihe ei ole vanhojen kaivelua, vaan osa oman perheen menneisyyttä. Moni meistä näki mummolassa, kuinka isovanhemmat piilottivat tuskansa työntekoon. Osa yritti unohtaa kokemuksen vaikenemalla siitä, teeskentelemällä, että elämä voi oikeasti alkaa nollasta eikä se tunnu missään. Mutta lapsikin aistii, kuinka hiljaisuus huutaa, kuten eräs ystäväni kommentoi oman isänsä tapaa väittää, ettei hän välittänyt koko asiasta.

Eräs Pölösen projektia tukevista ilmaisi halumme välittää tätä ymmärrystä muille suomalaisille hyvin napakasti: ”Kauan on kärsitty ilman”.

Minä puolestani mietin seuraavaa: Miten voisimme ymmärtää kansana toisiamme, saati muualla riehuvien sotien pitkäaikaisseuraamuksia, jälleenrakennuksen realiteetteja ja kehitysavun merkitystä, jos osa meistä vieroksuu edelleen sitä todellisuutta, jossa nämä asiat toteutettiin omassa maassamme?

Oma selviytymistarinamme kiinnostaa edelleen satoja tuhansia sen varjossa kasvaneita.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Reeta Paakkisen profiilikuva oranssilla taustalla

Reeta Paakkinen

Reeta on valtiotieteen maisteri, vapaa toimittaja ja tietokirjailija. Hän on opiskellut Kreikan ja Turkin nykyhistoriaa ja politiikkaa King’s College Londonissa ja kansainvälista lakia London School of Economicsissa.