Hymyilevä mies sohvalla. Taustalla oranssi seinä.
”Vaikka olen niin suomalainen kuin olla voi, Bolivia on jatkuvasti mielessä”, Jussi Oroza sanoo.

Kumouksen lapsi

Jussi Oroza tekee elokuvaa Bolivian muutoksesta. Vallankumous on hänelle jo toinen: lapsuudenkodissa majoitettiin Che Guevaran sissejä.

Teksti: Johanna PohjolaKuva: Saara Mansikkamäki

PitkätKulttuuriBolivia

Runsas vuosikymmen sitten, lähes 12 000 kilometrin päässä Boliviasta kaksi miestä soitti liikuttuneina kitaraa helsinkiläisen kerrostalokodin parvekkeella.

Oli joulukuu 2005. Jussi Oroza oli kutsunut ystävänsä juhlimaan presidentti Evo Moralesin vaalivoittoa. Voitto ei ollut mikä tahansa: Moralesista tuli Bolivian ja koko Etelä-Amerikan ensimmäinen intiaanitaustainen presidentti.

Tunnelmoidessa syttyi idea The Manual for Revolutionista, Orozan tulevasta Bolivia-dokumenttielokuvasta. Suomalais-bolivialainen elokuvantekijä halusi tuntea Moralesin ”demokraattisen ja kulttuurisen vallankumouksen” ihollaan, tutkia maan muutosta.

Seuraukset näkyvät Orozan mukaan esimerkiksi bolivialaisessa bussissa: kun intiaani aiemmin saattoi luovuttaa paikkansa Orozalle ja puhutella tätä nöyrästi Don Jussiksi, nyt istumapaikkoja tarjotaan pikemminkin intiaaninaisille. Keskustelu on tasavertaisempaa.

Bolivian taloudellinen kehitys on ollut maanosan kiivainta: äärimmäinen köyhyys puolittunut. Huikein harppaus piilee Orozasta kuitenkin alkuperäisväestön olemuksessa.

”Intiaanit kunnioittavat itseään ja kulttuuriaan ja käyttävät avoimesti asujaan. Asenne ei ole enää alistuva ja anteeksipyytävä”, hän sanoo.


Oroza on seurannut aymarataustaista Moralesia lähietäisyydeltä: haastatellut, käynyt yhdessä maaseutukylissä, kuunnellut puheita. Kun Morales vieraili Suomessa 2010, Oroza ja maanmiehet söivät tämän kanssa aamiaista.

Energia- ja kaasuyhtiöitä kansallistanut Morales tunnetaan Yhdysvaltojen ja imperialismin vastaisista puheistaan. Vaikka presidentti toistaakin usein itseään, Oroza ihailee tämän vakaumusta ja puhetaitoja.

”Evo on perinteinen vallankumousjohtaja, joka puhuu ihmisten kieltä. Hän on ahkera ja tekee paljon töitä.”
Välillä Morales laukoo Orozan mielestä typeryyksiä. Sellainen on esimerkiksi Moralesin väite, että homoseksuaalisuus johtuisi tehotuotettujen broilereiden naishormoneista. Mutta presidentitkin saavat tehdä virheitä ja olla moniulotteisia, Oroza toteaa.


Boliviassa on pyritty ujuttamaan alkuperäiskansojen filosofiaa valtionhallintoon. Elokuvassaan Oroza tutkii, miten uuteen perustuslakiin kirjattu hyvän elämän käsite, buen vivir, toteutuu käytännössä.

Periaate tähtää yksilön, yhteisön ja luonnon tasapainoon sekä ekologiaan materialismin sijaan. Ainakin puheissa.

”Todellisuus on, että ihmiset ostavat nykyään isompia autoja ja taloja. Valtionkin rahat tulevat lopulta luonnonvaroista, kuten öljyteollisuudesta ja kaivoksista.”

Soraääniä kuuluu myös elokuvassa. Siinä esimerkiksi feministiliikkeen aktivistit soimaavat aborttia vastustavaa Moralesia machoksi.

”Jos Evolla olisi kohtu, abortti olisi laillistettu ja kansallistettu”, he kirjoittavat seinälle.

Viime kuvausmatkalla maanviljelijä puolestaan kommentoi Orozalle, ettei kokenut minkään muuttuneen. ”Hänestä Bolivia oli yhtä korruptoitunut kuin ennenkin.”


Vallankumous on Orozalle tuttu 1960-luvun lapsuudesta. Kun poika oli kaksivuotias, perhe majoitti Che Guevaran sissiliikkeen jäseniä kotonaan pääkaupunki La Pazissa. Vallankumousjohtaja itse oli juuri kuollut, mutta aate sinnitteli.

Orozan bolivialainen ekonomi-isä ja suomalainen kielenkääntäjä-äiti olivat tavanneet opiskellessaan Saksassa ja innostuneet vasemmistolaisuudesta. Suuressa kotitalossa kävi öisin poliittinen kuiske ja kuhina, kun sissit kokoustivat. Pikku-Jussi nukkui Che-julisteen alla.

Kukaan ei epäillyt kaivosyhtiön pääsihteerinä työskennellyttä isää, kunnes palvelija ilmiantoi hänet. Vanhemmat vangittiin, ja seitsemän sissiä pakenivat maanalaisiin tunneleihin.

Suomalainen isoäiti haki neljä lasta luokseen Yhdysvaltojen Floridaan, jossa kolmevuotiasta Jaime Juhania alettiin kutsua Jussiksi. Vanhempien vapauduttua perhe muutti pakolaisina Suomeen. Vuosi oli 1970, ja Oroza muistaa lumen: sisarukset luistelivat jäällä äidin kotikunnassa Pälkäneellä ja virittivät purjeeksi lakanan.

Hämäläiskuntien kautta perhe päätyi Helsinkiin ja otsikoihin. He kiersivät Euroopan poliittisia festivaaleja ja lauloivat espanjankielisiä vasemmistolaislauluja. Äänittivät he Suomessa levynkin.

”Suomalaiset eivät olleet nähneet tummia ihmisiä, eikä pakolaisista puhuttu. Heitä alkoi tulla Chilestä vasta 1973”, Oroza muistelee.

Tumma hipiä ja kommunistileima johtivat joskus tappeluihin. Pojan sydämeen kasvoi paikka kahdelle isänmaalle.


Helsingin Herttoniemessä olohuoneen seinät on maalattu lämpimin sävyin: oranssia ja keltaista, vertauskuvallisesti maata ja aurinkoa. Taulu esittää laamaa, maljakosta kohoaa Bolivian lippu.

Jussi Orozan puoliso on Boliviasta, ja pariskunnalla on neljä lasta. Oroza puhuu näille suomea, vaimo espanjaa.
Lapsuudenkesinä Hämeen-mökillä äidin serkku opetti Orozan kalastamaan ja metsästämään. Myöhemmin nuorukaiset ajoivat mopoilla ja valmistivat kiljua. Dokumentaristi kokee olevansa niin suomalainen kuin vain olla voi.

Bolivia-elokuvansa ohella hän ohjaakin Tarinoita Suomesta -dokumenttia, jossa eri-ikäiset suomalaiset kertovat elämästään. Hän ja veli Benjamin Oroza tekivät aiemmin aiheesta Ylelle suositun Tarinateltta-tv-sarjan.

Vastaava Boliviassa kuvattu tarinadokumentti, Orozan tuottama ja veljen ohjaama Voices of El Alto (2014) on kahminut maailmalla palkintoja.

Elokuvia varten pystytettiin teltta, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan merkityksellinen tarina. Ne pursuavat elämää, surua, toivoa ja selviytymistä. Orozan tavoite on näyttää ihmiset samanlaisina kaikkialla, rakastettavina ja inhimillisinä.

”Ihmisten tarinat ovat niin surullisia, että itkemme yhdessä. Se vie valtavasti voimia. Välillä piti pitää vuosi taukoa.”


Helsinkiläiskuppilassa mies ihmetteli, miten suomalaisia kuvaava Oroza voisi muka ymmärtää kansan sielunmaisemaa. Vastaavasti Boliviassa häntä pidetään gringona, ulkomaalaisena.

”Espanjassani on vieras aksentti, joten olen aina gringo. Se tuntuu pahalta”, hän sanoo.

Orozalle paikoista rakkain on isän suvun kotikylä Camargo Etelä-Boliviassa. Sinne hän suuntasi 1990-luvulla valmistuttuaan Englannin Sheffieldin yliopiston elokuvalinjalta. Kului viikko, kun hän tapasi nykyisen vaimonsa.

”Rakastuin ja jäin melkein viideksi vuodeksi. Muistelen niitä kaiholla.”

Pariskunta pyöritti viinitilaa ja viljeli lisäksi tomaatteja, ruusuja, luumuja, päärynöitä ja appelsiineja. Sähköä ei ollut, keskusta sijaitsi 15 kilometrin päässä.

Oroza omisti parrilla-liharavintolan ja antiikkiliikkeen sekä johti maidontuottajien liittoa. Maatilan työväki kummeksui omistajaa, joka paiski fyysisiä töitä kuten muutkin.

Ennen kaikkea Oroza kuunteli paikallisten tarinoita ja ujuttautui alkuperäiskansojen juhliin. Mukaan pääsi, kun vei viinaa ja pyhiä kokapensaan lehtiä.

”Intiaaneilla on parhaat bileet. Niissä saa nähdä kunnon tanssia ja osallistua, vaikka he eivät ottaisikaan parhaaksi kaveriksi.”

Sitten äiti tuli kylään ja vaati, että poika perheineen palaisi Suomeen. Vanhemmat olivat eronneet, kun Oroza oli 9-vuotias. Suomessa uran tehnyt isä kuoli auto-onnettomuudessa, kun oli matkalla kotikyläänsä Camargoon eläkepäivilleen.

Orozaa harmittaa, ettei hän koskaan jutellut isän kanssa tämän vankila-ajasta. Äiti Terttu Oroza on kirjoittanut omastaan Bolivian päiväkirjan (1971).


Nyt Jussi Oroza vuorostaan haaveilee paluusta Camargoon. Hän perustaisi sukutilalle orpokodin, koululaisten iltapäiväkerhoja ja elokuvaopetusta.

Ennen kaikkea hän tahtoisi uuden vallankumouksen ytimeen. Vaikka sen puheet ja todellisuus joskus risteävätkin, hän ihailee muutoksen yhteisöllisyyttä. Sitä, että monet ruohonjuuritason järjestöt tukevat Evo Moralesia, joka puolestaan kuuntelee näitä.

Oroza soisi koko Euroopan oppivan Boliviasta juuri yhteisöllisyyttä. Aktiivisuutta, jolla ihmiset osallistuvat naapurikomiteoiden kaltaisiin pienyhteisöihin. Hoitavat lapsia yhteistuumin, puhuvat ”meistä” minä ja muut -erittelyn sijaan.

”Boliviassa olen paljon yhteisöllisempi ja sosiaalisempi. Suomessa väännän projektit mieluiten yksin.”
Etelään muutossa on vain yksi pulma. Bolivialainen puoliso ja lapset viihtyvät loistavasti Suomessa.


Kuuntele Jussi Orozan lempikappaleet osoitteessa:
http://www.maailmankuvalehti.fi/musiikki


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!