Joukko orankeja hymyilee kottikärryjen kyydissä.
Orangit kuljetetaan metsäkouluun kottikärryillä, sillä oppimisiässä olevia orankeja ei haluta rohkaista liikkumaan maassa. Luonnonoloissa juuri siellä niitä vaanivat suurimmat vaarat.
Yksinäinen, vanhempi oranki.
Noin 18-vuotias Jojo vietti ensimmäiset yksitoista vuotta elämästään lyhyeen rautakettinkiin kytkettynä.
Orankivauvoja hoitajiensa kanssa.
Vasemmalla: International Animal Rescue -järjestön orankihoitaja kantaa kuntoutuskeskuksen oppilaita syvemmälle metsään oppitunnille.
Oikealla: Lounashedelmät tarjoillaan puun oksalta. Luokan isoimmat kiipeilevät itsevarmoin ottein ruokailupaikalle, mutta metsäkoulun pienimmät tarvitsevat aluksi paljon rohkaisua.
Asoka-vauva on vaipoissa ja juo tuttipullosta.
Asoka oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun sen emo tapettiin. Arvion mukaan jokaista vangiksi päätyvää orankia kohden menettää henkensä myös 3–5 muuta yksilöä.
Neljä orankia roikkuu häkkinsä kaltereista.
Pitkään lemmikkeinä pidettyjä orankeja ei voida palauttaa luontoon, sillä niillä ei ole metsässä selviytymiseen tarvittavia taitoja.
Kaadettujen puiden kantoja.
Vaikka Borneon turvemaat tekevät saaresta kuin ruutitynnyrin, on kaskeaminen yleisin tapa raivata metsää öljypalmuvil­jelmien tieltä.
Oranki pitää hoitajaansa kädestä.
Oranki, malaijin kielellä metsän ihminen, on suurin puussa elävä kädellinen. Ne jakavat 96,4 prosenttia ihmisen geeniperimästä.

Maansa menettäneet

Palmuöljyplantaaseille ruuan toivossa vaeltavat orangit ovat ihmiselle helppo saalis. Aikuiset tapetaan ja poikaset päätyvät ihmisten viihdykkeeksi. Rahaa takovan palmuöljyteollisuuden edessä orankeja suojeleva laki on tehoton.

Teksti: Heidi RosténKuvat: Heidi Rostén

PitkätYmpäristöMalesia

Hikikarpalot kimaltelevat pienen orangin otsalla. Hämärässä huoneessa on kuuma ja hädin tuskin muutaman kuukauden ikäiselle orangille ympäröivä hälinä on liikaa.

Tämänkertainen pelastusoperaatio on helpoimmasta päästä. Nestehukkaa lukuun ottamatta noin nelikuinen Asoka voi suhteellisen hyvin. Niukkaravinteinen ruokavalio ei ole ehtinyt tehdä tuhoja sen elimistöön ja kilojakin on kertynyt kaksi. Mutta rääpälehän se on.

Borneolaisen Asokan tarina on tavallinen. Palmuöljyplantaasien vallatessa yhä enemmän maa-alaa on orankien vaikea löytää pienenevistä metsäkaistaleista ravintoa. Nälkiintyneet ihmisapinat vaeltelevat palmuöljyplantaaseille ruoan toivossa. Ihmisen nähdessään oranki pyrkii liukenemaan paikalta, mutta puun latvustoissa elelevälle kädelliselle pakeneminen on vaikeaa. Maassa kulkeminen on hidasta eikä puita ympärillä aina ole. Oranki on ansassa.

”Ilmiö on yleinen. Palmuöljyplantaasit ovat viime vuosina muuttaneet maisemaa niin radikaalisti, että orangit ovat jääneet erityksiin pienille alueille eikä ravinto enää riitä”, Gail Campbell-Smith, orankeihin erikoistunut kädellisten tutkija International Animal Rescuesta (IAR), kertoo.

Luonnossa elävät orangit eivät halua tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa. Oksia uhkaavasti paukuttelemalla se yrittää pelotella ihmisen pois. Hyökkäysaikeita lempeällä ihmisapinalla ei ole.

”Ruoan perässä viljelmille ilmestyneet orangit näkyvät ruokahävikin myötä niin viljelijöiden kuin palkallistenkin pienentyneinä tuloina. Se aiheuttaa ihmisissä närää. Kostoksi orangit joutuvat usein ammutuiksi tai ne hakataan kuoliaaksi”, Campbell-Smith kertoo.

Nälkäisenä palmuöljyplantaasille vaeltaneen emon turkissa roikkuva pentu saatetaan napata kotiin lemmikiksi. Jotkut poikasista myydään kalliilla eteenpäin. Tarinaa äitiensä hylkäämistä orankivauvoista Campbell-Smith ei niele.

”Orankiäidit ovat luultavimmin maailman sitoutuneimpia äitejä. Ne huolehtivat jälkikasvustaan täysipäiväisesti 7-8 vuotta, vuorokauden ympäri. Emo saattaa imettää lastaan useamman vuoden. Ne ovat kuin ihmisäidit, mutta sillä erotuksella, että orankiäiti on aina paikalla. Jos ihmisen kotoa löytyy oranki, on sen joku väkivalloin riistänyt emoltaan.”

 

Kuntoutuskeskuksen historia palautuu vuoteen 2009. Tuolloin eläinlääkäri Karmele Llano Sanchez lähti rutiinikierrokselleen Kalimantanissa. Useiden laittomasti lemmikkeinä pidettyjen orankien kunto piti tarkistaa. Perillä, länsikalimantanilaisen talon pihalla kyyhötti täysikasvuinen uros. Nilkastaan korkeintaan puolimetriseen kettinkiin kiinnitetty oranki oli pahasti aliravittu. Ihoon kiinni kasvanut rautakettinki oli jo ehtinyt pureutua syvälle lihaan. Suoraan orangin alapuolella oli jätteitä pursuava avoviemäri. Mikään ei suojannut orankia paahtavalta auringolta eikä sadekauden myrskyiltä. Tällä paikalla se oli istunut, lähes liikahtamatta, 11 vuotta.

”En ollut aiemmin juurikaan työskennellyt orankien parissa vaan tein töitä enimmäkseen hidaslorien ja makakien kanssa. Jojon näkeminen oli järkytys. Luulin kierroksen pitävän sisällään peruslääkitsemistä, mutta millaista lääkettä voi antaa orangille, joka elää sellaisissa olosuhteissa?” Llano Sanchez kysyy.

Jojon kohtaaminen oli vasta alkusoittoa. Monte oli löytyessään noin 13-vuotias. Häkki, jossa se asui, oli niin pieni ettei se kyennyt ojentamaan raajojaan. Sen jalat olivat vuosien saatossa vääntyneet ahtaudesta luonnottomiksi. Kaulassa riippui raskas rautakettinki.

Viisi kuukautta Jojon tapaamisesta Llano Sanchez oli perustanut orankien kuntoutuskeskuksen Borneon Länsi-Kalimantaniin. Sekä Jojo että Monte asuvat nyt keskuksessa. Molempia uroksia odottaa elinikäinen vankeus, sillä luonnossa ne eivät selviytyisi. Pitkän punaisen karvan peittämät majesteettiset eläimet kyhjöttävät häkeissään vielä monta vuosikymmentä. Luonnossa elävien orankien keskimääräinen elinikä on 40 vuotta, vankeudessa ne elävät usein yli 50-vuotiaaksi.

”Me voimme vain yrittää tarjota niille paremman elämän. Näiden eläinten psyyke on pahasti vahingoittunut. Kun Monte siirrettiin suurempaan häkkiin, se alkoi ensimmäistä kertaa elämässään kiipeillä. Pelkästään se oli valtava edistysaskel,” Llano Sanchez sanoo.

Nyt reilu sata pelastettua orankia asuu IAR:n kuntoutuskeskuksessa Länsi-Kalimantanissa. Muutamia yksilöitä on jo ehditty vapauttaa takaisin luontoon, mutta keskus täyttyy nopeammin kuin orankeja ehditään vapauttaa.

 

Vielä 60 vuotta sitten Borneon peitti rehevä, tiheänä tummanvihreänä mattona levittäytyvä sademetsä. 1985 palmuöljyn tuotanto oli nielaissut Indonesian puoleisesta Borneosta 600 000 hehtaaria. Nyt pelkästään Indonesian puoleisesta Borneosta on raivattu 13 miljoonaa hehtaaria palmuöljylle. Tuotannon kuumana pisteenä tunnetun Länsi-Kalimantanin metsistä ei ole pian enää mitään jäljellä.

Länsi-Kalimantanista löytyi myös pieni Asoka. IAR:n kuntoutuskeskus on emonsa menettäneitä kohtalotovereita pullollaan.

”Emme vielä tiedä miten äidittömyys tulee vaikuttamaan. Nythän meillä on käsissämme kokonainen orpojen orankien sukupolvi. On selvää, ettei elämä kuntoutuskeskuksissa ole samanlaista kuin emojen kanssa luonnossa. Näiden yksilöiden oppimiseen tulee valtava aukko”, Campbell-Smith sanoo.

Orankiäidit ovat yksinhuoltajia. Ne opettavat lapselleen kaiken tarpeellisen. Useiden satojen hedelmälajien opettelussa menee vuosia eikä ilman pesänrakennustaitoja metsässä pärjää. Hämmästyttävän muistin ansiosta aikuisuuden kynnyksellä oleva oranki tietää tarkalleen, mikä puu tuottaa missäkin metsässä hedelmää. Monimutkaisen karttajärjestelmän sisäistäminen vie aikaa. Orankien pitkä, emon jatkuvaa läsnäoloa vaativa lapsuus tarkoittaa, että naaraiden lisääntymissykli on hidas. Ne synnyttävät vain noin kahdeksan vuoden välein. Se tekee populaatioista erityisen haavoittuvan.

Orangin tiedetään tekevän lehdistä peittoja jälkikasvulleen. Rankkasateiden yllättäessä ne istuskelevat lehdistä kyhättyjen sateenvarjojen alla ja malariaa vastaan ne lääkitsevät itseään yrteillä. Nämä älykkäät eläimet jakavat 96,4 prosenttia ihmisen geeniperimästä. Ihmisen toimesta borneonorangin kanta on pudonnut 60 vuodessa puoleen. Nyt niitä on jäljellä enää reilu 50 000 yksilöä. Sumatranorangeilla menee vielä huonommin. Palmuöljyplantaasien pyyhkiessä yhä enemmän metsiä tieltään, ei orankien selviytymiselle ole takeita.

 

Kuntoutuskeskuksen ovi takana sulkeutuu. Ympärillä avautuvaa metsää ympäröi korkea peltiaita. Hehtaarin alue on varattu koulun nuorimmille. Ei kulu kuin tovi, kun puiden latvustoon ilmestyy ensimmäinen hahmo. Se tulee ketterästi kohti oksalta toiselle itseään heilauttaen. Pian jaloissa vilisee kokonainen joukkio. Nämä yksilöt eivät ole ujoimmasta päästä. Pitkä ruskea käsi tarraa välittömästi kameraan, joku yrittää kiskoa housuja alas. Yksi haluaisi syliin.

Toisin kuin moniin orankikeskuksiin tänne ei turisteilla ole asiaa. Orankien ihmiskontaktit pyritään pitämään minimissä, sillä kuntoutetut yksilöt halutaan palauttaa takaisin luontoon. Syliin pyytävä oranki on siis jätettävä maahan.

Jos kaikki menee hyvin, myös keskuksen uusin tulokas, Asoka, tulee viettämään seuraavat vuodet kuntoutuskeskuksen koulussa. Vuosien saatossa se kasvaa 50-90 kiloiseksi ja sen pituus voi yltää puoleentoista metriin. Tähän menee kuitenkin vielä vuosia. Ennen luontoon palauttamista on Asokan läpäistävä kolmiportainen koulu.

Todennäköisesti metsässä selviytymiseen tarvittavat taidot on opittu puberteetin kynnyksellä, noin kahdeksanvuotiaana.

International Animal Rescuen kuntoutuskeskuksesta on ehditty vapauttaa kolme orpoa takaisin luontoon. Se luo toivoa kuntoutusjärjestelmään. Nyt lajin selviämisen kannalta suurin kysymys on elintilan säilyminen.

”Jos asioihin ei tule muutosta, tilanne kääntyy mahdottomaksi. Olemme jo nyt lähestymässä vaihetta, josta ei ole enää paluuta”, Llano Sanchez sanoo.

Ilman metsiä orangeilla ei ole toivoa. Monet palmuöljy-yhtiöt raivaavat sumeilematta metsää omiin tarkoituksiinsa. Näky on lohduton. Raivattujen metsäalueiden ojissa lojuu kärventyneitä orangin ruumiita ja luita.

”Niin kauan kuin metsien holtiton tuhoaminen jatkuu, yritysten on turha puhua todellisesta kestävään kehitykseen sitoutumisesta”, Llano Sanchez sanoo.

”Vielä ehdimme reagoida. Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko teemme jotakin nyt tai sitten emme tee enää mitään, koskaan.”

Suomalainen kuluttaja on osa ongelmaa

Suomalaiset kulutustrendit ovat osa orankien elämään vaikuttavan palmuöljytuotannon epäkohtia. Kun keskivertosuomalainen kuluttaa vuodessa 4 kiloa voita, kuluu palmuöljyä 58 kiloa. Valtaosa siitä, noin 80 prosenttia, löytyy elintarvikkeista. Tätä ehkä maailman käytetyintä kasviöljyä löytyy muun muassa suklaasta, kekseistä, shampoosta, huulipunasta, pikanuudeleista ja pesuaineista. Myös luomutuotteista.

Loppuvuonna 2014 voimaan astunut laki velvoittaa palmuöljyn merkitsemisen elintarvikkeiden tuoteselosteisiin EU-maissa. Päivittäiskosmetiikassa ja puhdistusaineissa käytetyn palmuöljyn monet kymmenet johdannaiset piiloutuvat kuitenkin yhä hämäävien nimien taakse.

Pahamaineisen palmuöljytuotannon epäkohtiin on pitkään yritetty puuttua. Muun muassa WWF on ollut mukana kehittämässä vastuullisesti tuotetun palmuöljyn RSPO-sertifikaattia.

Suomalaisia yrityksiä on mukana 12. Hyvistä tavoitteistaan huolimatta RSPO:n toiminta on saanut myös kritiikkiä osakseen.

”Ulkopuolinen toimija valvoo RSPO:n käyttöä, kuten muitakin sertifikaatteja, mutta väärinkäytöksiä on silti. Viime kädessä vastuu on kuitenkin aina sertifioidulla yrityksellä. Sertifikaatit eivät ole täydellisiä, mutta ne ovat askel oikeaan suuntaan. Niitä pitää kehittää yhdessä”, sanoo WWF:n kansainvälisen kehityksen asiantuntija Aleksi Heiskanen.

 

Vastuullisesti, tai ainakin vastuullisemmin, tuotetun palmuöljyn valitseminen ei ole tehty kuluttajalle helpoksi. Palmuöljyn alkuperästä ei paketin kyljessä informoida.

”Paras mitä kuluttaja voi tehdä on vaatia vastuullisesti tuotettua palmuöljyä ja sen merkitsemistä tuotteisiin. Ennen yritykset eivät olleet kauhean innokkaita kertomaan, kuinka paljon he käyttävät palmuöljyä, mutta siinäkin on tapahtunut selkeä muutos. Kuluttajan vaatimuksilla on painoarvoa”, Heiskanen sanoo.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Heidi Rostén