Vuoden 2015 keväällä Nepalia ravisti maanjäristys. Mediasta sai kuvan, että kaikki oli mennyttä. Maa oli raunio, jonka alta kaivettiin ruumiita. Uhriluku nousi tunti tunnilta ja päivä päivältä. En ollut koskaan aikaisemmin työskennellyt uutiskuvaajana kriisitilanteessa tai kuvannut kuolleita.
Olin lauantaina 25. päivä huhtikuuta Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa. 7,8 Richterin maanjäristys iski aamupäivällä. Otin ensimmäisen valokuvan vasta illalla. Aloitettuani katastrofin dokumentoimisen jatkoin pysähtymättä kaksi viikkoa. Nukuin yöt kadulla.
Vaikka olin katastrofin dokumentoija, olin myös maanjäristyksen selviytyjä.
Keskustelu ulkomaalaisen ja paikallisen kuvaajan kädenjäljen eroista erityisesti katastrofiuutisoinnissa on minulle tuttu. Keskustelu oli ajankohtainen myös maanjäristyksen jälkeen.
On totta, että paikallisena kuvaajana ymmärrykseni ympäristöstä, paikallisista ihmisistä ja omasta roolistani yhteisössä vaikuttavat työskentelyyni. Osaan ottaa etäisyyttä tilanteen niin vaatiessa ja tiedän, milloin voin mennä lähelle.
Mutta ulkopuolisen ja paikallisen kuvaajan erot eivät ole suoraviivaisia. Kun olen Nepalin syrjäseuduilla, olen vieras.
Eksotisointi ja yksinkertaistaminen eivät siis ole vain ulkomaalaisen kuvaajan ansa. Minäkin kuvasin maanjäristyksen aikaan tuhoa. Todellisuudessa rauniot olivat vain osa maanjäristyksen jälkeistä Nepalia. Tuhot Kathmandussa olivat paikallisia ja paikat, joissa tuhot olivat suurimmat, olivat alueilla, jonne media ei aluksi päässyt tai vaivautunut.
Loppujen lopuksi valokuvaajan työ ei katso kansalaisuutta. Menemme paikkoihin ja otamme kuvia. Työmme oli maanjäristyksen aikana vastata kysymykseen, miltä Nepal näyttää. Vaikka kuvaajalla on vastuu työstään, on muistettava, että kuvaaja on vain yksi ratas koneistossa.
Nepalissa on pääsääntöisesti kahdenlaisia valokuvaajia; niitä, jotka kuvaavat vuoria, temppeleitä ja etnisiä ryhmiä, ja niitä, jotka pyrkivät työnsä kautta muuttamaan keskustelua ja luomaan uusia tapoja käyttää kameraa sekä valokuvaa tarinankerronnassa. Yksi esimerkki jälkimmäisen valokuvaajayhteisön töistä on maanjäristyksen jälkeen syntynyt Nepal Photo Project.
Maanjäristys synnytti valtavan tiedontarpeen. Perustimme Instagram-tilin, jonka sisältöä kuka tahansa saattoi luoda. Tili tarjosi kanavan, jonka kautta nepalilaiset pystyivät välittämään uutisia ja tietoa kadonneista perheenjäsenistään ja selvinneistä ystävistään.
Emme osanneet odottaa tilin suosiota. Tiliä päivitetään enää harvoin, mutta sillä on yhä lähes 70 000 seuraajaa. Tilistä onkin tullut maanjäristyksen muistoa kantava kuvakirjasto.
Valokuva on myös tarjonnut kanavan keskustella kipeistä aiheista. Esimerkki yhteiskunnallisesta keskustelusta on kollegani työstämä kuvasarja kasteista.
Maassamme on yli sata kastia ja etnistä ryhmää. Vaikka ne määrittyvät kielen, uskonnon ja kulttuurin mukaan, erot ovat visuaalisia. Kastin määrittämä identiteetti on nepalilaisille voimavara, mutta samalla kastit kahlitsevat ja ylläpitävät eriarvoisuutta.
Kollegani kuvasi projektiaan varten eri kastien edustajia ilman kasteihin kuuluvia koruja ja vaatteita. Potreteissa oli vain yksilöllisiä ihmisiä. Työ tarjosi katsojalle väylän kohdata kuvattu ilman ennakkoivia määritelmiä.
Vastaavanlaisia kantaaottavia töitä ei ole paljon. Syy on rahoituksessa. Freelance-valokuvaajana työskentely ei ole helppoa missään, varsinkaan Nepalissa. Journalistien ja valokuvaajien liitot ovat heikkoja, ja palkkiot olemattomat.
Minun on mahdollista työskennellä freelancerina, koska työskentelen ulkomaalaisille toimeksiantajille ja järjestölle. Toimin myös valokuvauksen opettajana. Pyrin opettamaan tapoja, joilla valokuvaajan on mahdollista käyttää kuvaa kielen tavoin, uudella tavalla.
Valokuvat ovat tallenteita historiasta. Nepalin historiasta on jäänyt jäljelle kuvia temppeleistä ja kuningasperheistä. Tavallisten ihmisten historiaa ei juuri nähdä.
Uutta nepalilaista valokuvauskulttuuria edustava kuvaajayhteisö on siirtänyt huomion maisemista nepalilaiseen yhteiskuntaan. Tämä perinne on vielä nuori, mutta hitaasti Nepal on mahdollista nähdä myös sisäsyntyisen, eikä yksinomaan ulkopuolisen, katseen kautta.
Valokuvaajina ja kuvajournalisteina työmme on kertoa Nepalista myös silloin, kun se ei ole katastrofin partaalla. Kyse on sitoutumisesta. Vaikka ulkomaalaiset kuvaajat ovat lähteneet, työmme on vielä kesken. Maanjäristys, sen dokumentoiminen ja siitä kertominen eivät ole ohi.”
Haastattelu on toteutettu Suomen ulkoministeriön myöntämällä toimittajien matka-apurahalla.
Lisätietoja: www.nepalphotoproject.org