Kuvassa runoilija ja joikaaja Simon Issát Marainen
Kouluissa opetetaan enemmän muiden maiden alkuperäiskansoista, muttei oman maan saamelaisista, harmittelee Simon Issát Marainen.

Saamelainen Simon Issát Marainen joikaa kuolleiden veljiensä muistolle

Joiulla kerrotaan asioita, tullaan lähelle sukua ja liitetään ihmisiä paikkoihin. Harvinaistunut perinteinen joiku on nyt hiljalleen elpymässä. Maailman Kuvalehti tapasi saamelaisia Inarissa.

Teksti: Kukka RantaKuva: Kukka Ranta

PitkätVähemmistötKulttuuriMusiikkiTasa-arvo

Runoilija ja joikaaja Simon Issát Marainen, 38

”Joiku on kieli, jolla keskustelet muiden kanssa. Jos olet surullinen tai haluat tulla läheisemmäksi jonkun kanssa, voit joikata kyseisen henkilön. Saan inspiraatiota luonnosta ja kaikista ihmisistä ympärilläni.

Asun Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella, ja myös isäni on joikaaja. Kaksi nuorempaa veljeäni kuolivat hiljattain. He tappoivat itsensä. Ensin 2014 tammikuussa 29-vuotias veljeni Gustu, ja sitten saman vuoden marraskuussa 21-vuotias veljeni Heaika.

Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille. Jos emme puhu, ne vain jatkuvat.

”Itsemurhat ovat iso ongelma yhteisöissämme. Tahdon puhua ja nostaa asiaa esille.”

Erityisesti porosaamelaiset miehet ovat menettäneet elämänhalunsa. Syynä on saamelaiselinkeinojen ja -kulttuurin heikentyminen, jota uhkaavat kaivosteollisuus, metsähakkuut ja itsemääräämisoikeuden puuttuminen.

Meidän oikeutemme eivät toteudu. Yksilön ongelmat ovat seurausta saamelaisvastaisesta politiikasta.

Joka päivä meidän täytyy selittää muille meistä. Kouluissa opitaan enemmän muista alkuperäiskansoista kuin omasta. Ei ole helppoa olla saamelainen, mutta olemme kasvaneet taistelemaan oikeuksiemme puolesta. Osalle se taakka on liikaa.

Joiku on hyvä suremisessa. Kun joikaan veljeni, he ovat kanssani.”

Issát Marainen esiintyi ÁRA-yhtyeensä kanssa ensimmäistä kertaa Suomessa Ijahis Idja -festivaaleilla.

Kuvassa muusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman
Joiuista löytyy suvun historiaa ja tietoa esivanhemmista. Sukulaisuus on tärkeää saamelaiskulttuurissa, kertoo Anna Näkkäläjärvi-Länsman. Kuva: Kukka Ranta

Muusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman, 38

”Joiku on tunne, se on tapa kuvailla joiun kohde musiikillisesti. Joiku on vanhin Euroopassa elossa oleva vokaalimusiikkikulttuurin laji, joka siirtyy suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle.

Saamelaisia vokaalimusiikkilajeja on lukuisia. Suomessa on pohjoissaamelainen luohti, inarinsaamelainen livđe ja kolttasaamelainen leu’dd.

Pohjoissaamelaisen joiun melodiat, rytmit ja sanat ovat yksinkertaistuneet, kun joikuperinnettä alettiin yhdistää länsimaisten instrumenttien kanssa. Joiun monimuotoisuus joutui alistumaan noiden instrumenttien ehtoihin. Erityisesti nuoret ovat ottaneet modernin joiun omakseen.

Nykyisin suurin uhka joiulle on perinteisen elämäntavan muuttuminen. Joikuperinne elää vahvimmin poronhoidon parissa, sillä poronhoitajat muodostavat vielä tiiviitä yhteisöjä, joissa joiun on mahdollista elää perinteisessä muodossaan.

”Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois.”

Aikoinaan lestadiolaispapit olivat sitä mieltä, että joiku on syntiä. Se haluttiin kitkeä kokonaan pois kristinuskon vallattua alaa. Vaikutukset ovat olleet tuhoisat.

Enää vain muutamat harvat oppivat joikaamaan kotonaan. Joikua täytyy elvyttää kuten saamelais­kieliäkin.”

Näkkäläjärvi-Länsman toimi vuonna 2017 Ijahis Idja -festivaalin taiteellisena johtajana. Vetänyt Kadonneet joiut ja livđet”-kurssia Saamen musiikkiakatemiassa.

Kuvassa kolttasaamelainen muusikko Anna Lumikivi
Kolttasaamelaisten perinnelaulun leu’ddin taitajat ovat harvassa. Yksi heistä on Anna Lumikivi, joka on opiskellut taidon arkistonauhoista. Kuva: Kukka Ranta

Muusikko Anna Lumikivi, 30

”Kolttasaamelaisten lauluperinne on tarinan kerrontaa henkilöistä, elämäntapahtumista tai eläimistä melodian muodossa. Vanhimmat leu´ddit kuvaavat, miten ihmiset ovat ennen eläneet.

Yksi esittämäni leu´dd kertoo toisen maailmansodan aikaisesta evakkoajasta ja siitä, miten Suonikylän alueen saamelaiset asutettiin Sevettijärvelle.

Meille luvattiin, että voimme elää saamelaista elämää, mutta sitten meille tulikin rajoituksia ja meidät määrättiin elämään kuten suomalaiset.

Vanhemmat ovat saaneet kärsiä saamelaisuudestaan ja he halusivat suojella lapsiaan. Emme koskaan puhuneet koltansaamea kotona lapsuudessani. Isältäni olen oppinut koltansaamea vain aivan vähän. Opiskelin kielen koulussa vuonna 2014–2015.

Kuulin vasta nyt, että myös mummoni leu´ddaa. Kyseessä on katkennut perinne, mikä johtuu suomalaistamisesta. Itse olen opiskellut leu´ddaamaan arkistonauhoista.”

Lumikivi työskentelee Kolttasaamelainen muistipankki -projektin tutkimusavustajana Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!