Kuvituskuvassa ihmishahmot poimivat tammenterhoja nostokurjella.

Kehitysyhteistyö vuonna 2050

Tarvitaanko kehitysyhteistyötä enää tulevaisuudessa? Pyysimme asiantuntijoita tutkijoista järjestö­konkareihin ennustamaan kehityksen tulevaisuutta.

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Outi Kainiemi

PitkätKehitysyhteistyö

Aila Paloniemi

Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja, Keskustan kansanedustaja

”Viime vuosien järjestöleikkaukset ovat olleet minulle suuri shokki. Ne aiheuttivat valtavan kahtiajaon kehityskentällä. Se oli inhimillistä ja kipeää. Myös minulle niin isot leikkaukset tulivat vähän yllätyksenä.

Nyt olemme kuitenkin pääsemässä tämän vaikean vaiheen yli. Leikkaukset tapahtuivat, mutta niiden ei tarvitse olla ikuisia. Bruttokansantulo kasvaa, ja olemme viimein selättäneet melkein kymmenen vuoden huonon ajanjakson Suomessa. Viime hallituskauden jälkeen olimme melkein komission käsiohjauksessa, mutta nyt mittarit näyttävät valoisimmilta.

”Kehitys­leikkaukset tapahtuivat, mutta niiden ei tarvitse olla ikuisia.”

Nyt meidän täytyy laatia askeleet, jotta Suomi nostaisi kehitysyhteistyönsä 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Siihen on sitouduttu ja siihen on päästävä, ja tähän tarvitsemme tarkan suunnitelman. Muuten tavoite jää abstraktiksi, ja sen tilalle tulee aina jotain muuta.

En usko, että vuonna 2050 kaikki maailman maat olisivat jo täysin kehittyneitä maita. Siksi kehitysyhteistyötä tehdään vielä tulevaisuudessakin, mutta sisältö sekä yhteistyön muodot ja tavat tulevat muuttumaan.

Kansalaisyhteiskuntien vahvistaminen on avainasia, jotta kehitystä voidaan viedä eteenpäin. Eihän esimerkiksi verojärjestelmistä ole hyötyä, jos kansalaiset eivät halua maksaa veroja, kun eivät hahmota mahdollisuuksiaan valvoa verovarojen käyttöä.

Kehitysyhteistyön omistajuus pitää olla köyhillä mailla itsellään, vaikka ne tarvitsevat jatkossakin tukea meiltä muilta toimijoilta. Eivät köyhät maat loputtomiin halua olla lahjamuotoisen avun varassa. Maailmassa on valtavasti nuoria ja tarvitsemme jo miljoonia, jopa satoja miljoonia työpaikkoja – etenkin Afrikassa. Ellei tässä onnistuta, kehitysmaiden on mahdotonta kehittää omia yhteiskuntiaan.

Järjestöt tekevät jo nyt erittäin hyvää työtä ruohonjuuritasolla. Uskon, että vuonna 2050 järjestöt ovat löytäneet yhä uudenlaisia kumppanuuksia muiden järjestöjen, yritysten ja esimerkiksi Finnfundin välillä. Tätä tehdään jo osin nyt. Järjestöjä yhdistyy tulevaisuudessa yhä enemmän, kun samantyyppiset järjestöt lyövät hynttyitä yhteen.

Jos yrityksiä ei kyetä synnyttämään ja sitä kautta luomaan työpaikkoja, näköalattomuus ja radikalisoituminen lisääntyvät ja muuttoliike kiivastuu. Siksi tarvitsemme kehityksen vauhdittamiseksi yksityistä sektoria ja yksityisiä rahavirtoja. Pelkästään lahjamuotoisella kehitysyhteistyöllä ei valtavia tavoitteita saavuteta.

Jos haluamme sähköistää Afrikan, tarvitsemme isoja infrastruktuurihankkeita. Jos kerosiinilamppujen valossa koitetaan touhuta, ei sieltä nouse sellaista teollisuutta, jolla olisi työllisyyttä luovaa lisäarvoa.

Lisäksi kerosiinin katku tappaa tänä päivänä enemmän kuin malaria. Sen korvaaminen uusiutuvilla energiamuodoilla parantaisi ihmisten terveyttä ja auttaisi köyhiä maita kehittämään talouksiaan. Epävirallisia työpaikkoja kyllä on, mutta tarvittaisiin lisää koulutusta ja säällisiä työpaikkoja, jotta voisimme kehittää myös järkeviä työoloja.

Moni Afrikan maa on noussut vuonna 2050 keskitulon maaksi, mutta näissä maissa varallisuuden jakaantuminen on ollut erittäin epätasaista. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ongelma on varmasti totta vielä tulevaisuudessakin. Jos ajatellaan koko globaalia maailmaa, pienellä prosentilla väestöstä on suurin osa maailman rikkauksista. Se huimaa päätä ja saa vihaiseksi.

Toivon, että naisten ja tyttöjen asema on aidosti parantunut vuonna 2050. Mutta kehitys ei koskaan taida olla riittävän nopeaa, joten hommia riittää vielä 32 vuoden päästäkin.”

Lauri Peltonen

Taksvärkki ry:n toiminnanjohtaja

”Tässä isketään tällä hetkellä kiveen, kun kehitysyhteistyössä luotetaan liikaa kansainvälisen yksityisen yritystoiminnan voimaan. Sen tarkoitus on tehdä voittoa omistajilleen, kehitysyhteistyön tavoitteet ovat jotain muuta.

Talouden rakenteita on pystyttävä muokkaamaan yksittäisten yritysten yläpuolella. Varallisuuden vähäinen tihkuminen yritysmaailman ulkopuolelle ei auta, jos rakenteet ovat vastaan.

En usko, että nykyisen kaltaista kehitysyhteistyötä tehdään enää vuonna 2050. Valtioiden budjettituki on ehkä saanut enemmän tilaa, eli suora rahoitus ja rahansiirrot valtioiden välillä. Rahoittajien tiukka ohjaus ei enää sovi vastaanottajille, koska siihen sisältyy eriarvoisuuden asetelma. Avun vastaanottajalle on tärkeää, että häntä kunnioitetaan. Rahamarkkinoita kontrolloidaan paremmin, ja kaupan sääntöjä on toivottavasti saatu korjattua juuri ylemmällä tasolla.

Väestönkasvua en näe enää vuonna 2050 ongelmana, sehän tasoittuu jo nyt. Enemmänkin sen seuraukset voivat olla tulevaisuuden haaste: juureton sukupolvi ja paikallinen eriarvoistuminen. Vallankumoukset ovat aina kummunneet eriarvoisuudesta. Se, että nuoria on paljon, ei ole ongelma. Ongelma on se, ettei heille ole tärkeää roolia.

Millä tavalla maapallo selviää ympäristön kuluttamisen ja tavarankulutuksen lisääntymisestä? Missä tulee kantokyky vastaan? Se on maapallon isoin kehitysongelma, eikä se koske pelkästään kehitysmaita, vaan erityisesti meitä täällä pohjoisessa.

Tähän mennessä kehitys on voitu rajata muualla tapahtuviksi asioiksi, mutta ei enää vuonna 2050. Kehitys konkretisoituu meillä täällä lintukodossakin. Kehitysongelmat ylittävät rajat jo nyt, ja tulevat ylittämään yhä enemmän 30 vuoden päästä.

Järjestöjen työtä vuonna 2050 voi olla vaikein ennustaa. Kaikkea tällä hetkellä keskitetään: valtiot keskittävät tukeaan ammattimaiselle toiminnalle, ja pienet toimijat jäävät yhä enemmän trendin jalkoihin. Tila aidolle kansalaistoiminnalle kapenee.

Ihmisten empatian tarve ja solidaarisuuden osoittamisen tarve kyllä pysyvät. Halu tukea heikommassa asemassa olevaa on ihmiselle sisäänrakennettu ominaisuus. Silti minusta on nykyisin väärin, että järjestöt rakentavat toimintansa säälin varaan. Toivon, että järjestöt pystyisivät tulevaisuudessa itse luopumaan ihmisten myötätunnon hyväksikäytöstä.

Kehitysmaat ottavat tulevaisuudessa itselleen vahvemman tekijän roolin. Kehitysmaiden nuorempi polvi vierastaa ylhäältä ja ulkoa annettua, ja se on tervettä itsetuntoa – he ovat itse toimijoita, ja se näkökulma tulee vain korostumaan vuosikymmenten päästä.

Kehitystä tekevät tulevaisuudessa yhä enemmän kehitysmaat itse tai niiden yhteenliittymät. Valtiot ja alueelliset toimijat ottavat isomman otteen kehityksestä. Euroopan ja Pohjois-Amerikan rooli pienenee.

Näenkö tulevaisuuden positiivisena? Tämä on aaltoliikettä. Olen tehnyt järjestötöitä koko ikäni, ja järjestöissä asiat ovat monella tavalla huonommin nyt kuin aloittaessani. Mutta toisaalta asiat voisivat olla huonommin. Kaikella työllä on merkityksensä.

Kehitys jo sanana vie eteenpäin ja parempaan. On harha, että maapallolla olisi enemmän katastrofeja ja kaikki olisi nyt huonommin. Tilastojen valossa se ei pidä paikkaansa. Väestöä kohti ihmisiä kuolee konflikteissa vähemmän kuin ikinä, ihmiset ovat terveempiä kuin ikinä, eikä koskaan aiemmin historiassa ole ollut näin hyvää koulutustasoa.

”Tuleva sukupolvi on viisaampi kuin edellinen. Siihen on pakko luottaa.”

Nykymaailma on parempi kuin koskaan. Ja tuleva sukupolvi on viisaampi kuin edellinen. Siihen on pakko luottaa.”

Eija Ranta

Helsingin yliopiston kehitys­maatutkimuksen yliopistonlehtori

”Ajatukseni on sellainen, että kehitysyhteistyötä ei nykymuodossaan enää tehtäisi vuonna 2050. Tarkoitan kehitysyhteistyötä sellaisena, että rahat virtaavat yksisuuntaisesti pohjoisesta etelään.

”Kehitys­yhteistyötä ei nykymuodossaan enää tehdä vuonna 2050.”

Minulla on kehityksestä sekä positiivinen että inhorealistinen visio. Positiivisessa nykymuotoisen kehitysyhteistyön korvaisi uudenlainen kumppanuus, jossa tekisimme globaalia yhteistyötä erilaisissa verkostoissa vastavuoroisesti ja tasa-arvoisesti: järjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet, yliopistot ja tietotyöläiset. Tieto ja raha liikkuisivat joka puolelle, ei vain pohjoisesta etelään.

Esimerkiksi Suomessa verojen kanssa toimivat ryhmät tekisivät yhteistyötä Boliviassa ja Mosambikissa toimivien veroryhmien kanssa. Käytännössä kaikki tahot tekisivät samanlaista yhteistyötä, kuin mitä Suomi tekee jo nyt Ruotsin ja Norjan kanssa. Tekisimme vain samaa myös Algerian ja Pakistanin kanssa. Siinä ei olisi apusuhdetta, vaan tasavertaista kumppanuutta.

Inhorealistinen tulevaisuuden skenaarioni pohjaa taas pitkälle globaalihistoriaan. Länsimailla on aina ollut poliittisia ja taloudellisia intressejä kontrolloida kehitysmaita, ja tämä on näyttäytynyt esimerkiksi kolonialismina ja siirtomaahallintona. Tämä herättää sellaisia pelkoja, että vaikka kehitysyhteistyötä ei nykymuodossaan olisikaan, niin jonkinlainen kontrolliapparaatti olisi sen korvannut.

Uskon, että edes kehitys-sanaa kehitysyhteistyössä ei enää tulevaisuudessa käytetä, sillä kehityksen käsite on voimakkaasti sidottu kolonialistisen järjestelmän purkautumiseen. Voisiko sen korvata esimerkiksi sanaparilla globaali yhteistyö? Siinä vanha etelä-pohjoinen painolasti katoaisi.

Järjestöjen rooli on tulevaisuudessakin tärkeä siinä, että ne pitävät valtiot ja yritykset vastuullisina. Se tehtävä ei katoa mihinkään, ellei sitten eletä totalitaarisessa maailmassa.

Toivoisin, että etelän maiden paikalliset järjestöt olisivat tulevaisuudessa niin vahvoja, että ne voisivat valvoa oman maansa yrityksiä ja hallituksia, vaatia niitä vastuuseen. Ja nykyiset kehitysmaavaltiot ja -kunnat olisivat vuonna 2050 sen verran hyvinvoivia, että ne voisivat tuottaa kansalaistensa perushyvinvointipalveluja.

Afrikan maissa pitkään vallassa olleet mieshallitsijat pyrkivät jatkossakin pitämään valtiot omissa käsissään. Suurella määrällä nuoria on moderni näkemys globaalista maailmasta, mutta heille ei juurikaan avaudu poliittisia mahdollisuuksia. Tämä on asia, joka tulee muutamien vuosikymmenien sisällä muuttamaan Afrikan poliittista karttaa. Näemme uusia poliittisia ideologioita ja yhteiskunnallisia liikkeitä.

Vuonna 2050 kehityksen suurimpia haasteita on ainakin kolme. Ensimmäinen on luonnonvarojen kuten öljyn, veden ja maan riittämättömyys sekä siihen liittyvät konfliktit. Toinen on ympäristö ja ilmasto sekä siihen liittyvä muuttoliike. Kolmantena tulee työ- ja toimeentulo globaalissa taloudessa.

Pystytäänkö näihin haasteisiin vastaamaan? Aika epärealistista se varmasti on. Aina on niitä ihmisiä, maita ja instituutioita, joilla on aivan toisenlaiset intressit kuin meillä. Emmeköhän me ihmiset ole niin monimutkaisia, että jatkamme monimutkaisina olemista myös vuonna 2050.

Maailman historiassa pitkä trendi on ollut, että tiettyinä aikoina nousevat valtiokeskeiset taloudet, jotka voivat synnyttää hyvinvointivaltioita tai kansallismielistä nationalismia. Tätä aikaa seuraa kuitenkin myös usein talouden avautuminen ja globaali liberalismi. Olemme nyt aloittamassa nationalistista aikakautta, mutta ehkä vuonna 2050 elämme taas toisenlaisessa maailmassa.”

Sari Huuhtanen

Käymäläseura Huussi ry:n projektipäällikkö

”Menemme tulevaisuudessa yhä enemmän siihen, että virallinen kehitysyhteistyö ammattimaistuu, sillä vaatimukset kovenevat koko ajan. Ei pieni vapaaehtoinen järjestö pysty hallinnoimaan hankkeita niillä kriteereillä, joita ulkoministeriö vaatii.

Tietysti haluaisin sanoa, että kehitysyhteistyötä ei enää tarvitse tehdä vuonna 2050, mutta koska maailmalta pukkaa monenlaisia huolia, kyllä sitä jossain muodossa tullaan tekemään.

Kehitysyhteistyö on muuttunut jo nyt kovasti, jos verrataan vaikkapa 1980-luvun kehitysapuun. Silti asetelma on edelleen sellainen, että rikkaat tulevat ja pelastavat, ratkaisevat teidän ongelmanne siellä etelässä. Näkisin, että tulevaisuudessa kehitysyhteistyö muuttuisi tasavertaisemmaksi. Se olisi nimenomaan yhteistyötä.

Kyllä minua ärsyttää, että pienenä järjestönä ne huolet, joita tuomme esille, saavat suhteessa vähän huomiota. Etenkin pienten ruohonjuuritason toimijoiden ääni maailmalla hukkuu helposti.

Vaikka maailman mittakaavassa ei ole suurta merkitystä, että vapaaehtoisjärjestö kerää rahaa ja perustaa koulun jonnekin, voi sillä olla paikallisille valtava arvo. Kunpa näitä tapoja toimia olisi tulevaisuudessakin: että yksi ihminen voisi pelastaa yhden ihmisen.

Itse näen, että yritykset voivat olla relevantteja kehityksen kannalta, mutta sen näkyminen ruohonjuuritasolla on eri asia. Yleensä yritykset haluavat kuitenkin tuottaa voittoa. Siksi tarvitaan selkeitä pelisääntöjä, jotta homma ei mene riistoksi.

Ilmastonmuutos, veden riittäminen, kuivuus, tulvat ja veden loppumiseen liittyvät paineet ovat tulevaisuuden isoja kysymyksiä. Vesikysymykseen liittyy myös ruokaturva, sillä ruoantuottamiseen tarvitaan vettä. Esimerkiksi Suomessa ei ole tuotu tarpeeksi esille, että fosfori saattaa loppua maailmasta. Ja käytännössähän meidän ruokamme ei kasva ilman fosforia.

”Fosfori saattaa loppua maailmasta. Ja ruokamme ei kasva ilman sitä.”

Fosforivarannot ovat keskittyneet vain muutamiin maihin, joista yksikään ei ole Euroopassa, ja ne pystyvät aika hyvin määrittelemään lannoitteen hinnan. Tämä taas on keskeinen tekijä sille, kuinka hyvin pienviljelijät pystyvät jatkossa viljelemään. Maailman köyhimmistä ihmisistä suurin osa asuu maaseudulla ja heidän elinehtonsa on, että omat pellot on saatava viljeltyä.

Entä kuka ruokaa tulevaisuudessa tuottaa, jos kaikki asuvat kaupungeissa? Ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus jäädä myös maaseudulle. Nyt ollaan hanketasolla siirrytty paljon maalta kaupunkeihin, mutta maaseutuakaan ei pitäisi tulevaisuudessa unohtaa. Siellä olisi ruohonjuuritasolla pienille järjestöillekin sijaa toimia.

Miltä sitten näyttää järjestöjen työ vuonna 2050? Ajattelisin niin, että suomalaisilla järjestöillä riittää viestimisessä töitä. Vaikka etelän työtä tekisivätkin yhä enemmän paikalliset, niin heidän äänensä on saatava paremmin kuuluviin muualla.

Kestävän kehityksen tavoitteet ovat minusta oikea suunta, koska ne koskevat kaikkia. Niissä on otettu todella iso askel sille linjalle, että me täällä pohjoisessa joudumme miettimään tekojamme ja ottamaan vastuuta.

Ehkä vuoden 2050 kehitystavoitteena voisi olla kokonaisvaltaisesti hyvä elämä. Itse ajattelen, että se sisältää työtä, koulutusta sekä tietenkin perustarpeet, kuten asumisen, veden, sanitaation ja ruuan. Täällä länsimaissa puhutaan myös mielenterveydestä ja hyvästä vanhuudesta. Pääsemmekö jossain vaiheessa siihen, että tällaisia asioita mietittäisiin yhdessä myös globaalisti?”

Kehityksen tulevaisuuteen katsotaan tänä vuonna myös Maailma kylässä -festivaalilla, jonka pääteemana on Agenda 2030 kestävän kehityksen tavoitteet. Festivaali järjestetään 26-27.5.2018 Helsingissä, ja Maailman Kuvalehti on tapahtuman virallinen pääyhteistyökumppani.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.