Iara Lee
Iara Leen työ vie häntä eksoottisiin paikkoihin. Kuluneen kevään aikana hän kävi kuvausmatkalla muun muassa
Guinea-­Bissaussa.

Dokumentaristi Iara Lee kuvaa ihmiskunnan isoimpia ongelmia toiveikkaasta näkökulmasta

Maailma kylässä -festareille saapuvan dokumentaristi ja aktivisti Iara Leen uusin elokuva käsittelee ilmastonmuutosta ja Melanesian asukkaiden elämää.

Teksti: Anna TiittanenKuva: João Meirinhos

PitkätKulttuuri

Tapaamme dokumentaristi Iara Leen kanssa kevätillassa Euroopan lounaisessa kolkassa, Portugalin rannikolla. Ericeiran kalastaja- ja surffaajakylässä Atlantin jättiläisaallot törmäävät korkeisiin kallioihin, ja veden kumu kuuluu hiljaisilla kujilla.

Brasilialaislähtöinen, mutta eri puolilla maailmaa pitkään asunut Lee on tullut Portugaliin valmistelemaan maatalousperinteitä ja Slow Food -liikettä koskevaa elokuvaa.

Lissabonista hän lentää Guinea-­Bissauhun toisen projektin pariin, ja sieltä tie vie Grönlantiin. Toukokuussa Iara Lee saapuu Helsinkiin Maailma kylässä -festivaalin vieraaksi. Hänen uusi, ilmastonmuutosta ja Melanesian asukkaiden elämää käsittelevä dokumenttinsa Wantoks: Dance of Resilience in Melanesia saa festivaalilla maailmanensi-iltansa.

Elokuvassaan Lee kuvaa Tyynenmeren saarten asukkaiden tanssi- ja musiikki­perinnettä. Sitä tehdessään hän osallistui viime vuonna Salomonsaarten 40-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi järjestetyille kulttuurifestivaaleille.

Vaikka kyseessä oli ”vain” tanssi- ja musiikkifestivaali, Lee näkee juuri musiikissa ja muussa esittävässä taiteessa tärkeän voimavaran uhattuina olevien ihmisten selviytymisen ja kansainvälisen julkisuuden saamisen kannalta.

Melanesia on useamman saarivaltion ryhmä Tyynellämerellä, Australian koillispuolella. Ilmastonmuutos ja merenpinnan nousu uhkaavat matalia saaria hyvin konkreettisesti.

”Heillä ei ole tehtaita tai autoja. Ilmastonmuutoksen syyt ovat näkymättömissä. Monet salomonsaarelaiset kertovat, etteivät he tunne ilmastonmuutoksen käsitettä, mutta sen sijaan he näkevät, että oma saari on jäämässä meren alle”, Lee kertoo.

Wantok-käsite on peräisin sanoista ”one talk” ja kuvaa Melanesian kansojen yhtenäisyyttä ja kielisukulaisuutta. Sanalla viitataan kielen ja kulttuurin ansiosta läheisiksi koettuihin ihmisiin. Wantokismi puolestaan tarkoittaa periaatetta, jonka mukaan jokaisella on velvollisuus auttaa toisia wantokeja.

Dokumentin toinen tärkeä näkökulma liittyy poliittisiin jännitteisiin: Vaikka monet Tyynenmeren saarivaltiot saavuttivat itsenäisyyden 1900-­luvun lopulla, osa alueen kansoista kamppailee yhä. Uuden-Guinean saaren länsiosa eli Länsi-Papua on Indonesian miehittämä. Ranskalle kuuluvassa ­Uudessa-Kaledoniassa taas järjestettiin kansanäänestys marraskuussa 2018, mutta enemmistö äänestäjistä halusi pysytellä osana Ranskaa.

Iara Lee - Melanesia
Salomonsaarilla Iara Lee kuvasi muun muassa nuorten naisten tanssiryhmää Wantoks-dokumenttiaan varten. Kuva: Cultures of Resistance

Lee on myös Cultures of Resistance -verkoston perustaja ja johtaja. Järjestö etsii rauhanomaisia ruohonjuuritason tapoja tukea oikeudenmukaisuutta. Usein sen hankkeisiin liittyy kulttuurin tukeminen.

Idea hyväntekeväisyysjärjestöstä sai alkunsa 2000-luvun alussa, kun Lee oli Pakistanissa kuvaamassa pakolaisleirillä.

”Meitä heiteltiin kivillä, ja kalašnikoveilla paukuteltiin ilmaan. Aloin tajuta silloin ihmisten turhautumisen siihen, että heitä käytetään dokumenttien materiaalina.”

”Me elokuvantekijät käymme noissa paikoissa, kuvaamme ja lähdemme pois. Sitten menemme festivaaleille ja saamme palkinnot”, hän hymähtää.
Cultures of Resistancen työ on monipuolista, etnisten vähemmistöjen oikeuksien puolustamisesta metsiensuojeluun. Esimerkiksi Afganistanissa järjestö organisoi tyttöjen maratonia.

Tällä hetkellä Leetä innostaa erityisesti Syyrian nuorten opiskelijoiden avustaminen. Hän haluaisi nähdä nuoren sukupolven ottavan vastuuta tulevaisuudesta.

Sisällissodan alkaessa Lee asui Syyriassa, ja 2000-luvulla hän on asunut useissa Lähi-idän maissa. Alueella vietetyt vuodet vakuuttivat hänet rauhan ja oikeudenmukaisuuden tarpeesta, jota Cultures of Resistance on ollut edistämässä siitä asti.

”Menin Etelä-Koreaan 1990-luvulla ajatuksena etsiä juuriani, mutta kokemus oli vieraannuttava.”

Lee on urallaan joutunut uhkaaviinkin tilanteisiin. Vakavin niistä oli vuonna 2010, kun hän joutui keskelle aseellista selkkausta Välimerellä. Gaza Freedom Flotilla -avustussaattue oli matkalla Gazan rannikolle, kun israelilaiset sotilaat nousivat yöllä Mavi Marmara -alukseen.

”Ajattelin, että he olisivat ehkä käyttäneet kyynelkaasua, mutta en ollut valmistautunut siihen, mitä tapahtui.”

Yhteenotossa sai surmansa yhdeksän samalla laivalla matkustanutta aktivistia. Leen ryhmä selvisi vahingoittumattomana ja sai taltioitua tapahtuneesta kuvamateriaalia, mitä hän pitää onnekkaana.

Vaikeissa olosuhteissa Lee kertoo olevansa monesti huolissaan työryhmänsä jäsenistä. Ohjaajalle itselleen tuo rauhallisemman mielen se, ettei hänellä ole lapsia, jotka joutuisivat joustamaan hänen jatkuvan matkustamisensa ja elämäntyylinsä takia.

Lee oli pitkään naimisissa yhdysvaltalaisen liikemiehen ja hyväntekijän George Gund III:n kanssa. Aviomiehen kuoltua syöpään Lee jäi leskeksi vuonna 2013. Siitä lähtien hän on viettänyt matkalaukkuelämää ja reissannut eri puolilla maailmaa elokuvaprojektiensa vetämänä.

Matkapäiviä projektien parissa kertyy paljon. Viime vuonna hänen elokuviaan esitettiin 135 maassa. Lee ei kuitenkaan miellä itseään erakoksi, vaikka matkustaessaan hän viettää paljon aikaa itsekseen.

”Olen oppinut itsenäisen elämäntavan. Uskon kyllä, että olemme sosiaalisia luonnostaan, mutta eihän kaikkea voi saada. Elämässä joutuu tekemään vaikeitakin valintoja. Olisin varmasti ollut hyvin omistautunut äiti, mutta nyt omistaudun muille asioille.”

53-vuotias dokumentaristi kokee elävänsä parasta aikaa elämässään.

”Koen, että elämä vasta alkoi viisikymppisenä.”

”Koen olevani brasilialainen, jolla on afrikkalainen sydän.”

Iara Lee syntyi vuonna 1966 Brasiliassa, jonne hänen vanhempansa muuttivat sodan runtelemasta Koreasta. Perhe asettui Brasilian eteläosaan maatilallisiksi, kun tytär syntyi. Myöhemmin vanhemmat päätyivät liike-elämään.

”Koen olevani brasilialainen, jolla on afrikkalainen sydän”, monikulttuurisuuteen kasvanut Lee sanoo ja naurahtaa.

Korealaisuuden merkitys osana omaa identiteettiä on Leelle hankala asia.

”Menin Etelä-Koreaan 1990-luvulla ajatuksena etsiä juuriani, mutta kokemus oli vieraannuttava. En pystynyt ymmärtämään maan hyperkapitalistista ilmapiiriä”, Lee kuvailee pettymystään. 

Sittemmin Leen organisaation toiminta on ulottunut kulttuurielämän kautta Pohjois-Koreaankin. Suuri hetki Leelle oli, kun New Yorkin filharmonikot saatiin esiintymään Pjongjangiin vuonna 2008.

”Yhdysvaltain ja Pohjois-Korean liput koristivat tilaa ensimmäistä kertaa vieri vieressä.”

1980-luvun Brasiliassa nuoren Leen elämän käänteentekevä kokemus oli työ São Paulon kansainvälisen elokuva­festivaalin tuottajana. Samoihin aikoihin hän tapasi amerikkalaisen puolisonsa, joka oli vuosikymmenten ajan Leen tukena sekä tämän dokumenttien teossa että hyväntekeväisyydessä.

Vuonna 1989 Iara Lee muutti New Yorkiin ja alkoi opiskella elokuvaa New Yorkin yliopistossa. Pian hän huomasi, ettei ollut kiinnostunut koulun kaupallisesta ilmapiiristä.

”Tein tutkinnon mahdollisimman nopeasti. Elokuvaa oppii parhaiten tekemällä.”

Leen opiskelijana tekemät elokuvat saivat kiitettävästi julkisuutta: lyhyt­elokuva pääsi Sundance-festivaaleille ja pidempi filmi Berliinin elokuvafestivaaleille.

”En koe olevani asiantuntija maailman ongelmissa. Elokuvaa tehdessä heittäydyn tilanteisiin oppimaan ja katson niitä ulkopuolisen silmin”, Lee kertoo työskentelytavastaan.

Koska Lee työskentelee itsenäisesti, hän voi valita aiheensa vapaasti. Hänen työnsä punainen lanka on pyrkimys lähestyä ihmiskunnan ongelmia myönteisestä näkökulmasta.

Yleensä näkökulma liittyy ihmisten kykyyn voimaantua vaikeissakin olosuhteissa esimerkiksi musiikin ja runouden kautta.

Yksi häntä nyt kiinnostava teema on Slow Food -liike, jonka innoittamana on syntynyt Burkina Fason pienimuotoista maataloutta kuvaava dokumentti Burkinabé Bounty (2018). Myös se nähdään Maailma kylässä -festivaalilla.

Monipuolisia aiheita eri puolilla maailmaa kuvannut Lee yllättää vielä kertomalla päätyneensä vastikään Pohjoiskalotin alueelle kuvaamaan lyhytelokuvaa.

Ensi vuonna valmistuva projekti saamelaisten parissa kulkee työnimellä Sámi’s Song of Survival. Se kertoo Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan historiasta ja kolonialismin kokemuksesta joikuperinteen kautta.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Anna Tiittanen