Essee: Someaktivismia vai traumapornoa?

Kun jaamme uutiskuvia poliisiväkivallasta, edistämmekö ruskeiden ihmisten asemaa vai osallistummeko moderniin versioon lynkkaamisista, pohtii Ervin Latimer.

Teksti: Ervin LatimerKuva: Caroline Suinner

NäkökulmatIhmisoikeudetTurvallisuusVähemmistötViestintäMediaInternetTeknologiaEriarvoisuusYhdysvallatSuomi

Sisältövaroitus: kuvauksia poliisiväkivallasta ja lynkkauksista

Yhdysvaltojen Wisconsinissa sijaitsevassa Kenoshan kaupungissa paikallinen valkoihoinen poliisi on ampunut Jacob Blakea seitsemän kertaa selkään hänen lastensa edessä. Olen pöyristynyt ja turhautunut.

Etsin Instagram-storyyni materiaalia, joka ei ole mielestäni liian brutaalia jakaa. Ei kuvia tai videoita itse tapahtumasta, vain otsikoita ja ehkä kuva uhrista ennen tapahtunutta. Valmistelen ensin mustan ruudun, jossa on keltainen varoituskolmio ja sen alla varoitukset triggeröivästä sisällöstä. Mainitsen vielä erikseen, että kyseessä on myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Lisään perään, mihin voi lahjoittaa rahaa, ja voilà, neljän ruudun infopaketti on valmis. 

Tuntuu, että olen tehnyt tähän hetkeen tarpeeksi, sillä en äkkiseltään nähnyt suomalaisen median tarttuvan uutiseen, vaikka tapaus myöhemmin noteerataankin. Mutta millaisen muutoksen tämä saa aikaan somekuplassani – oikeasti?

Afrikkalais-amerikkalainen mediapersoona, poliittinen analysoija ja kansalaisoikeusaktivisti Ashlee Marie Preston kutsuu erinomaisessa Marie Claire -lehden esseessään jakamaani sisältöä traumapornoksi. Hän määrittelee sen kirjoitetuksi, valokuvatuksi tai videokuvatuksi sisällöksi mediassa, joka käyttää hyväkseen traumaattisia hetkiä luodakseen säpinää ja mediahuomiota.

 

"Mustan kivun ja trauman kulutus esimerkiksi Yhdysvalloissa on kansanperinne, josta on luovuttu vasta elinaikanamme."

 

Suomessa traumapornokuvastossa ovat toistuneet ruskeat itkevät pakolaisperheet ja nälkää näkevät mustat afrikkalaiset lapset. Black Lives Matter -liikkeen kansainvälisen tunnettuuden kasvun myötä tähän kuvastoon on tullut mukaan myös mustiin ja ruskeisiin afrikkalaista syntyperää oleviin henkilöihin kohdistuva, usein kuolettava, fyysinen väkivalta. Uutisoitu poliisiväkivalta tuo tasaisella syklillä tätä kuvastoa älylaitteisiimme. 

On muistettava, että mustan kivun ja trauman kulutus esimerkiksi Yhdysvalloissa on kansanperinne, josta on luovuttu vasta elinaikanamme. Jamiles Larteyn ja Sam Morriksen The Guardian -lehdessä julkaistussa sydäntäsärkevässä artikkelissa kerrotaan laaja-alaisesti, miten löyhiin syytöksiin ja epävirallisiin oikeudenkäyntimenettelyihin perustuvat mustien henkilöiden julkiset lynkkaamiset olivat lähes sadan vuoden ajan kestänyt kansanhuvi. Tuntikausia kestäneen kidutuksen jälkeen murhattujen raajoja myytiin muistoesineiksi. Lynkkauksia saatettiin mainostaa valkoisissa naapurustoissa etukäteen ja mukaan otettiin evästä – koko perheelle.

Ennen kaikkea näissä tapahtumissa kyse oli kontrollista, valkoisen ylivallan verisestä ylläpitämisestä. Yhdysvaltojen vanhimman mustien oikeuksia ajavan järjestön, NAACP:n (National Accosiation for the Advancement of Colored People) mukaan mustia ihmisiä lynkattiin pääosin etelävaltioissa vuosina 1882–1968 yli neljä tuhatta kaksisataa henkeä. Nämä luvut ovat virallisia, merkattuihin arkistoihin perustuvia lukumääriä, eivätkä ne ota huomioon tänä aikavälinä tehtyjä rekisteröimättömiä rasistisia murhia. 

On totta, että esimerkiksi George Floydin ja Breonna Taylorin kaltaiset viraalit epäoikeudenmukaisuudet ovat edistäneet keskustelua rakenteellisesta rasismista. Näiden vääryyksien esiin tuominen ei kuitenkaan yksistään ratkaise rakenteellisia ongelmia, joiden tuotoksia ne ovat.

Vaikka omassa somekuplassa jaettu kuva, video tai tietoisku voi vaatia rohkeutta ja tuntua aktivismilta, ei se loppupeleissä juurikaan auta ruskeita ja mustia henkilöitä rakenteellisten ongelmien ratkaisemisen näkökulmasta. Päinvastoin, tämä kuvasto normalisoi mustien ja ruskeiden kehojen kokemaa väkivaltaa ja vahvistaa osaltaan yhteiskunnan rakenteisiin kudottua ajatusta valkoisesta ylivertaisuudesta ja mustasta arvottomuudesta.

 

"Kun jaat sisältöä, joka pitää sisällään mustaa ja ruskeaa kärsimystä, mieti tarkkaan miksi sisältöä jaat."

 

Käytän vertauskuvaa: Tulipalo sammuu tehokkaammin heittämällä liekkeihin vettä, kuin huutamalla ohikulkijoille, että tuolla palaa. Toki joskus tarvitaan apua, mutta loppupeleissä liekkeihin tehoavat parhaiten sammutustyö, eivät sireenit. Aktiivinen työ rasististen rakenteiden ja ajatusmallien purkuun on pystyttävä tekemään ilman tuskaa validoivia kärsimystarinoita. Epäoikeudenmukaisuus on otettava vakavasti ilman väkivaltaista kuvastoa.

Kun Ruskeat Tytöt -media lanseerattiin alkuvuodesta 2017, oli suomalaisessa julkisessa keskustelussa täysin arkipäiväistä kyseenalaistaa rasismin olemassaolo ja puhua esimerkiksi käänteisestä rasismista. On ilahduttavaa huomata, miten pitkälle olemme tästä päässeet. Helppoa se ei ole ollut, ja työ ei tietenkään ole valmis. 

Sen vuoksi tekee kipeää myöntää, että jakamani tietoiskut väkivaltaisuuksista eivät loppupeleissä juuri auta tai jos auttavat, niin ne tekevät sen uudelleenaiheutetun trauman kautta. Jakamalla tätä informaatiota osallistun itsekin osaltani moderniin versioon lynkkaamisista, jossa mustat ja ruskeat elottomat kehot ovat julkisesti esillä ja ihmeteltävissä.

Tästä syystä haluan kehottaa muitakin pohtimaan omaa somekäytöstään kriittisesti. Kun jaat sisältöä, joka pitää sisällään mustaa ja ruskeaa kärsimystä, mieti tarkkaan miksi sisältöä jaat. Kysy itseltäsi, mitä haluat tällä informaatiolla saavuttaa. Onko todella kyse uhreista vai omien arvojesi pönkittämisestä? Pohdi myös jaon haittoja. Pidä tässä pohdintatyössä mukana omat etuoikeutesi, erityisesti risteävät vähemmistökokemukset huomioon ottavasta näkökulmasta. Ja mikä tärkeintä: kysy itseltäsi, mitä muuta olet valmis tekemään tavoittelemasi muutoksen eteen. Mihin aktiivisiin tekoihin tämä jako johtaa? 

Löytyy sosiaalisesta mediastasi sitten mustia laatikoita, BLM-hashtageja tai valokuvia mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, tärkein kysymys on, mitä tapahtuu seuraavaksi. Mitä olet valmis jakamaan muutoksen eteen ja ennen kaikkea, mitä olet valmis jättämään jakamatta?


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!