Isä ja tytär heittelevät koripalloa.
Viime keväänä Elli-Alina Hiilamo näki Netflixissä The Last Dance -sarjan Michael Jordanista. Sen jälkeen hän on pelannut isänsä Heikin kanssa manhattania eli katukorista. Mukana on usein myös veljiä ja puoliso.

Heikki ja tytär Elli-Alina Hiilamon työuria ohjaa tavoite ymmärryksen lisäämisestä

Professori ja toimittaja puhuvat työasioista keskenään kuitenkin harvoin.

Teksti: Kaisa ViitanenKuva: Liisa Takala

PitkätTyöViestintäMatkailuMediaSuomi

”Iskä!” Elli-Alina Hiilamo huutaa. Heikki Hiilamo huomaa tyttärensä ja astelee koripallotelineelle. Alkuvuodesta Elli-Alina muutti Vallilaan. Heikki-isä asuu muutaman ratikkapysäkin päässä Arabianrannassa. Isä ja tytär tapaavat viikoittain. 

Elli-Alina: Meidän perhe on aika spontaani. Yleensä viikonloppuna joku soittaa, että lähdetäänkö jonnekin syömään. 

Heikki: Tänään kävin kävelyllä Kuusiluodolla. Otin kuvan lampaista ja lähetin sen kaksivuotiaalle lapsenlapselle. Töitä on paljon, etenkin rahoitushakemuksia. Lähetin myös kolumnin Etelä-Suomen Sanomiin. Yleensä emme puhu Ellin kanssa juurikaan töistämme.

Elli-Alina: Me kyllä saatamme kommentoida jotain uutista, mutta useimmiten me pelataan, vaikka sulkapalloa tai kiipeillään. Isä suoritti hiljattain varmistajakortin, eli hän voi pitää köydestä kiinni, kun me muut laskeudumme kiipeilyseinää.

Minäkin tein tänään etätöitä. Kirjoitin globaaleja tuloeroja tutkineen professorin haastattelua.

Heikki: Sinä et oikein innostunut, kun houkuttelin sinua tekemään kirjaa yhdessä (Isän kirjeitä tyttärelle, Into, 2012). 

Elli-Alina: Olin pitkään vastahakoinen, kunnes lupasit minulle puolet saamastasi apurahasta. 

Heikki: Kotoa poismuuttosi käynnisti minussa vaativan prosessin. Isoveljesi lähtö oli kuminauha; hän lähti ja tuli takaisin. Kun sinä lähdit, arvasin että se on lopullista. Siitä minä kirjoitin.

Syntymäsi oli elämäni onnellisin päivä. Vaikka meillä on neljä muutakin lasta, se että sinä olet tyttö, oli minulle iso asia.

 

Elli-Aliina: En ole niin innoissani siitä, että olen ainoana tyttönä erityinen. En silti usko, että veljet ovat olleet kateellisia tuommoisesta tai olisivat kokeneet minun saaneen enemmän huomiota. 

Minulle sattui usein haavereita, kun olin iskän kanssa (katsoo peukaloaan).

Heikki: Onko siellä vieläkin jälki? 

Elli-Alina: On tässä. Olin nelivuotias ja katsomossa, kun iskä pelasi kössiä. Jollain tavalla sain oven auki. 

Heikki: Löin palloa ja otin vauhtia ovesta. Ellin sormi oli oven välissä ja meni ihan tohjoksi. Automatka sairaalaan oli yksi elämäni hirveimmistä. Peukalo vaati useamman leikkauksen.

Elli-Alina: Ja Teneriffalla polveni aukesivat kaksi kertaa.

Heikki: Ja Keniassa safarimatkalla sinulla meni jalkapohjaan akasian piikki. 

Minulle oli tärkeää, että vein jokaisen lapsen vuorollaan Afrikkaan. Toinen tärkeä asia oli, että lapset saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään. Sinäkin olit harrastanut jalkapalloa varmaan kuusi vuotta ennen kuin teit ensimmäisen maalin.

Elli-Alina: Se oli se joukkue, mikä oli tärkeä. Nykyään pallopelit ovat jalkapallon ansiosta minulle luontevia. 

Totuin pienestä asti siihen, että vanhempien työtä ja vapaa-aikaa ei erota. Äiti oli pappi, ja hän oli välillä kotona keskellä päivää ja lähti sitten taas. Muistan hyvin myös käynnit iskän työpaikalla Ylessä ennen kouluikää. 

Heikki: Myöhemmin aloin tehdä väitöskirjaa kesälomilla. Eikä siellä Nastolan mökillä ollut edes kirjoituspöytää. Vaan sellainen… 

Elli-Alina: Ikkunalauta. 

Heikki: Sen jälkeen selkäni oli romuna. Minun on ollut aina helppo päästä flow-tilaan ja sulkea kaikki muu ulkopuolelle. Se tietysti häiritsee muita. 

Elli-Alina: En tiedä, olinko siitä pettynyt. Meillä kävi paljon kavereita.

Heikki ja Elli-Alina Hiilamo istuvat pöydän ääressä.
Elli Alinan syntymä oli Heikki-isälle iso juttu. Tytär ei ole kovin innoissaan siitä, että on perheen ainoana tyttönä erityinen. Kuva: Liisa Takala

Heikki: Kun synnyit 1991, oli lama, asuntolaina ja minulla määräaikaisia duuneja. Sain potkut paristakin duunista, Uudesta Suomesta ja Veronmaksajain keskusliitosta. Oli siinä kovassa työnteossa kyse rahastakin, mutta enemmän siitä, että haluaa löytää paikkansa työelämässä ja yhteiskunnassa. Nuorempana on halu sanoa ja tehdä, kyllä sinä sen tiedät.

Väitöskirjan jälkeen halusin jatkaa tutkijana. Toimittajana olin tunnettu ja palkintojakin saanut, tutkijana minua ei tuntenut kukaan. Se oli iso identiteettimuutos. Sano, olenko väärässä, mutta enhän koskaan tuupannut sinua toimittajan töihin?

Elli-Alina: Et. Oli minulla muitakin vaihtoehtoja, kuten kätilö ja lääkäri. Valtiotieteellisen kandiopintojen jälkeen lähdin Suomen Pakolaisavun vapaaehtoisena tiedottajana Ugandaan. Siellä tuli tunne, että tarvitsen työkaluja niin voimakkaan eriarvoisuuden käsittelemiseen. Pohdin myös, miten vähän Suomessa tiedetään konflikteista ja niiden juurisyistä. Kehitysmaajournalismi tuntui vanhakantaiselta. Että ihan kuin me Suomessa tietäisimme, mikä on ratkaisu muiden ongelmiin.

Lontoossa opiskelin konfliktin ja kehitystutkimuksen  maisteriopinnot ja tein harjoittelua YK-toimistossa Kööpenhaminassa. Mietin jatkuvasti, palatako journalismiin vai jatkaako kehitysyhteistyön suuntaan. Lopulta hain kesätoimittajaksi Hesariin.

Toimittajana voi soittaa ihan kenelle vaan ja kysyä kysymyksiä. Se on antoisaa työtä. 

Heikki: Toimittajana tuntuu, että pystyy vaikuttamaan asioihin. Virikkeitä tulee paljon ja saa nähdä maailmaa monelta eri puolelta. Siinä on kova imu. Kielteistä on se, että työ on stressaavaa ja kaikki on pelissä joka kerta. 

Nuorena on kiva tehdä kysymyksiä, mutta vanhempana itsellä rupeaa olemaan moneen asiaan myös vastauksia. 

Olen aina halunnut tavoitella parempaa maailmaa. Ajatukseni oli, että kriittisen journalismin kautta voi vaikuttaa asioihin. Mutta se on myös valtapeliä, ja jos aina kirjoittaa ikävistä asioista, voi kyynistyä. Minulle se ei sopinut. 

 

Elli-alina: Nuorena kuulin kavereiden vanhemmilta, että se sun isä ehtii vaikka mitä. Minun on vaikea arvioida, mikä sinun työssäsi on isoin saavutus. Mistähän olisin itse kiinnostunein?

Heikki: Et mistään.

Elli-Alina: Olisi tuntunut oudolta lukea iskän kirjoja… Mutta jotain taisin lukea. Vai oliko se tv-sarja niistä Chilen sotilasvallankaappauksesta ja suomalaisdiplomaateista? Silloin ajattelin, että tuskin tätä Invisible Heroes -sarjaa olisi tehty ilman iskän kirjaa. 

Heikki: Se oli onnenkantamoinen, että aloin tutkia johtolankaa, jota kukaan muu ei ollut nähnyt. 

Elli-Alina: Aiemmin saatoin ärsyyntyä, jos työyhteyksissäni kysyttiin, olenko sukua Heikki Hiilamolle. En halunnut, että minut luokitellaan ensisijaisesti jonkun henkilön tyttäreksi.

Samaan aikaan myönnän, että totta kai lähtökohdilla on vaikutusta. Olen hyväosainen monilla mittareilla. Olen voinut lähteä vaihto-oppilaaksi ja mennä Lontooseen maksulliseen yliopistoon. Monia ovia on ollut auki. Siitä seurasi sellainen give back -ajattelu, että haluaa käyttää saamiaan resursseja asioihin, joista on hyötyä muillekin. Journalistina tavoittelen ymmärryksen lisäämistä, faktojen tuomista, uusien näkökulmien avaamista.

Isä Heikki Hiilamo istuu vauvaikäinen Elli-Alina sylissään.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!