Sinipaitainen mies poimii marjoja katoksen alla.
Työntekijä poimii vadelmia brittiyritys Hall Hunterin viljelmällä. Kuvauksen jälkeen viljelmä on myyty The Summer Berry Companylle.

Unelma Portugalin passista vaatii seitsemän vuotta marjanpoimintaa

Sujan Klawal haluaa asua Euroopassa. Portugali on tehnyt hänelle tarjouksen: seitsemän vuotta vadelmien keruuta ja hän saa palkaksi EU:n passsin.

Teksti: Fabian FederlKuva: Kristin Betghe

PitkätHallintoIhmisoikeudetSiirtolaisuusKöyhyysTyöTalousYritysvastuuGlobalisaatioKauppaMaatalous ja maaseutuYhtiötEriarvoisuusRuokaPortugaliNepalIntia

Myöhäisessä kesäillassa nepalilainen Sujan Khanal, 27, astuu ulos rähjäisestä bussista Portugalin Odemirassa. Hänen eloisat silmänsä havaitsevat tuloaulan, jossa kymmenet turbaanipäiset värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset istuvat odottamassa. Linja-autoaseman viereisessä ravintolassa kolme sikhiä istuu yhdessä pöydässä, toisessa ryhmä intialaisia muslimeja.

Sujani istuu alas. Hän odottaa, kuten hänen kontaktihenkilönsä on käskenyt häntä tekemään.

Jonkun ajan päästä minibussi pysähtyy kohdalle. Kuski huiskuttaa ja Sujan hyppää kyytiin. Kuski kaasuttaa kohti päätietä, ohittaa sinivalkoiset tiilitalot, toiset tienvarrella omaa minibussiaan odottavat ihmiset – löytääkseen tien uuteen paikkaan, josta tulee heidän kotinsa seitsemäksi vuodeksi. Ei päiväksikään enempää.

Sujan Khanal on yksi kymmenistätuhansista nepalilaisista Odemirassa, joka on harvaan asuttu alue eteläisessä Portugalissa. He ovat tulleet tänne Portugalin valtion tekemän tarjouksen perässä: seitsemän vuoden työstä saa palkaksi eurooppalaisen passin. Ei turvapaikanhakuprosessia, ei laitonta maahanmuuttoa. Sopimus: hemmetin monta pitkää vuotta versus tulevaisuus.

Rintakuva miehestä vaaleansinisessä paidassa.
Sujan baarissa illalla. Kuva: Kristin Betghe

Sopimuksen taustalla ovat ulkomailta tulleille yrityksille myönnetyt toimiluvat harjoittaa Odemirassa maatalousbisnestä. Joitakin vuosia sitten yhdysvaltalainen Driscroll-yritys keksi, että alue on täydellinen marjojen tuotannolle: vadelma, mustikka, mansikka ja karhuvatukka kasvavat täällä. Hollantilaiset ja isobritannialaiset yritykset seurasivat perässä. Valtavia viljelmiä perustettiin, mutta marjat mätänivät pensaisiin, koska kukaan ei ollut niitä keräämässä.

Maaliskuussa 2018 Portugalin maahanmuuttolakia muutettiin. Lakiin lisättiin artikla 88, jonka pohjalta syntyi niin sanottu vadelmaviisumi. Nyt alueen kaduilla ja ympäristössä on vilkasta ja aivan erinäköistä: krikettikenttiä, supermarketteja, MoneyGram-toimipisteitä. Vanhojen maalaistalojen avoimista ikkunoista kuuluu intialainen musiikki ja ilmassa tuoksuu paistettu puri.

Rikas pohjoinen kohtaa köyhän etelän, pääoma työvoiman. Yhtiö ei kuitenkaan osta työvoimaa rahalla – palkka riittää hädin tuskin elämiseen. Palkka maksetaan lupauksella, toivolla.

Ensimmäisen työpäivänsä jälkeen Sujan kirjoittaa WhatsApp-viestin. Hän ei voinut tavata meitä illalla, sillä hänet tultiin hakemaan autolla toiseen asuinpaikkaan.

”Ilmoitan sitten, kun on hyvä hetki tavata.”

Kuulen hänestä seuraavana iltapäivänä. Kysymme, onko ookoo tavata hänet bussipysäkillä.

”En ole varma”, hän kirjoittaa. Sitten hän lähettää kuvia, joissa näkyy viljelmiä, vadelmia, hanskoja, sankoja kiinnitettynä hänen vyöhönsä. ”Oli rankka päivä.”

Seuraavana päivänä Sujan viedään viljelmille aamulla klo 5.45.

Vihdoin kolmantena päivänä tapaamme Sujanin bussiaseman ravintolassa. Sujanilla on yllään työvaatteet: tuulitakki, huppari, jämäkät farkut puskien piikkien takia. Tarjoilija tuo olutta. Sujan ottaa hörpyn.

”Nepalissa en juonut lainkaan alkoholia.” Mutta Euroopassa kaikki juovat. Sitten hän kaivaa paidan taskusta tupakka-askin ja sytyttää savukkeen. ”En myöskään koskaan polttanut.”

 

”Meillä oli kaikkea – vettä, hedelmällistä maata, työteliäitä ihmisiä. Mutta politiikka sairastutti maamme."

 

Hänen ensimmäinen työpäivänsä on ollut rankka.

”Heti kun olin saanut ensimmäisen puskarivin kerättyä, tarkastaja huusi: käänny ympäri ja tee se uudelleen.” Sujan huokaisee: ”Joka kerta kun kerään rivistä, josta on jo kerätty, siellä on vähemmän vadelmia. Minulle maksetaan kilohinta.”

Ensimmäisestä tunnista Sujan sai neljä euroa, toisesta yhden, kolmannesta 20 senttiä.

Iltapäivällä Sujanille soitettiin tilapäisestä työnvälitystoimistosta. Hänelle tarjottiin tuntisopimusta, jossa palkka on 5,50 tunnilta. Sujan laski vadelmasankonsa maahan ja lähti.

”En odottanut edes palkkiotani”, hän sanoo. Illalla hän siirtyi uuteen asuinpaikkaan, jonka tilapäinen työnvälittäjä järjesti. Kolmen huoneen asunto, jossa asuu hänen lisäkseen viisi poimijaa, vuokra 150 euroa per asukas. ”Sänky, hyvä wifi ja keittiö. Mitä muuta muka tarvitsen?”

Sujan kasvoi nepalilaisessa Kapilvastun kylässä, joka tunnetaan buddhalaisessa perinteessä paikkana, johon Siddharta Gautama pakeni palatsistaan.

Kodistaan puhuessaan Sujanin silmät säihkyvät.

”Meillä oli kaikkea – vettä, hedelmällistä maata, työteliäitä ihmisiä. Mutta politiikka sairastutti maamme. Kaikki vähäinenkin toivo edistyksestä kuoli korruption vuoksi.”

Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista. Talous pysyy hengissä ulkomaille muuttaneiden nepalilaisten rahalähetysten avulla. Niiden osuus bruttokansantuotteesta on 29 prosenttia.

Sujanin perheellä on maata ja omaisuutta. He kuuluvat keskiluokkaan. Sujan kävi hyvätasoista koulua ja aloitti it-hallinnon opinnot Bangaloressa, Aasian Piilaaksossa. Hän sai loistavia arvo-sanoja, puhuu hindiä, nepalia, englantia ja jonkun verran ranskaa. Sujan halusi tehdä taloushallinnon maisterin tutkintonsa Euroopassa. Yksityinen yliopisto INSEEC Chambéryn kaupungissa Ranskan Alpeilla valitsi hänet opiskelijaksi.

Sujanin vanhemmat maksoivat poikansa lukukausimaksut ensimmäisenä opiskeluvuonna: 9 600 euroa. Tämän jälkeen hänen tuli maksaa kustannukset itse. Sujan ei tiennyt, että opiskelijana hän ei saisi työlupaa. Ansaitakseen rahaa hänen tuli jättää opinnot. Ja näin keskiluokkaisesta elämästä tuli siirtolaistarina – tarina, joka ei ole kovin harvinainen Portugalissa.

Noihin aikoihin Sujan kuuli vadelmaviisumista, joka on ollut Portugalissa vuodesta 2018. Työluvan voi saada samalla tavalla – työsopimusta vastaan – myös Puolassa, Tshekin tasavallassa ja Maltalla. Portugalissa työlupaa saa jatkettua loputtomasti – aina siihen saakka, kun voi hakea Portugalin passia. Tämä lienee Sujanin kaltaisille ihmisille selkein, muttei suinkaan kivuttomin tapa tulla Eurooppaan.

Kuudennen päivän aamuna menemme hakemaan Sujanin hänen asunnoltaan bussiaseman lähellä. Hän ei halua päästää meitä sisälle, koska ei tiedä onko hänellä siihen työnantajan lupa. Sujan näyttää väsyneeltä, polttaa kaksi savuketta matkalla autolle. Ajamme kukkuloiden yli mutkaisia teitä pitkin kohti rannikkoa. Mitä lähemmäs merta saavumme, sitä enemmän etäisyydestä alkaa hahmottua valkoisia pisteitä, satoja aaltomaisia pressuja.

”Tunneleita”, Sujan sanoo, avoimia kasvihuoneita. Sujan ohjaa meitä maastossa, tiukka vasen, hiekkatietä oikealle. Teitä reunustavat korkeat puskat, jotka suojaavat viljelmiä melulta, lialta ja katseilta.

Pressukatoksella peitetty vadelmaviljemä.
Vadelmaviljelmä lähellä Aljezurin kylää. Kuva: Kristin Betghe

Pysähdymme kahden hiekkatien risteykseen. Sujan sytyttää savukkeen ja tiiraa tarkasti puskien raosta kohti neljän kilometrin pituisen mansikkapellon sisäänkäyntiä. Siinä kasvutunneli on kahdeksan riviä syvä ja neljä kilometriä pitkä.

”Kukaan ei ole töissä tänään”, hän sanoo ja osoittaa puskien rivistöä. ”Mansikat ovat pahimpia! Koko päivä kyykyssä, kukaan ei kestä sitä kauan. Vadelmat ovat parhaita.”

Työn oppii sitä tehdessä. Ensin oppii tunnistamaan erilaiset laadut: tummat kypsät vadelmat, paikalliseen markettiin, vaaleanpunaiset vientiin. Sitten oppii tekniikan: kolme sormea puskaan piikkien ohi ja marja napataan pienelä väännöllä.

Erityisen hyvänä päivänä Sujan kerää kaksitoista kiloa tunnissa. ”Mutta yleensä saan 50 kiloa päivässä.” Tästä määrästä hän ansaitsee jotain 30 ja 50 euron välillä.

Sujan, entinen kaupallisen alan opiskelija, tekee laskutoimenpiteen.

”Vuodessa kerään enemmän kuin tuhat kiloa. Se kerrottuna 10 000 kerääjällä. 200 gramman paketti vadelmia maksaa supermarketissa kaksi euroa.”

Hän katsoo meitä mietteliäänä, kuin laskien omaa arvoaan tässä bisneksessä. Sitten hän jatkaa kävelemistä ja toteaa: ”Ei IPhonejakaan tehdä yhdysvaltalaisten työntekijöiden voimin.”

Muutama päivä myöhemmin ajamme jeepillä läpi vadelmaviljelmän, joka on yksi alueen suurimmista. 80 hehtaaria, satoja käytäviä, tuuli puhaltaa niiden läpi. Viljelmien hoitaja johdattaa meidät puskarivien läpi, poimii vaaleanpunaisen, kovan vadelman: ”Timantti, joka myydään Lidlissä”, ja sitten toisesta puskasta tummemman: ”Safiireja, kasvaa myös talvella”.

Miehet kasvomakseissaan juoksevat käytävillä ja työntävät kärryjä, joissa on muoviset tarjottimet. Yksi poimija kuuntelee intialaista musiikkia kaiuttimestaan, kerää marjat, nakkaa ne muovikulhoihin, erottelee toisistaan raaemmat ja kypsemmät marjat. Kun kärry on täysi, hän työntää sen peräkärryyn, joka on parkkeerattu käytävän uloskäynnin eteen. Kerran tunnissa nämä kärryt viedään kylmään varastoon ja kahdesti päivässä rekka-auto ajaa lastin Pohjois-Eurooppaan. Päivässä tai kahdessa näiden astioiden anti on jo supermarketissa.

Kädet pakkaamassa vadelmia muovirasioihin.
Nykyisillä Summer Berry -yhtiön viljelmillä työntekijä täyttää myyntiin meneviä vadelmarasioita. Kuva: Kristin Betghe

Viljelmän omistaa marja-alaa Iso-Britanniassa johtava brittiyritys Hall Hunter. (Vierailumme jälkeen viljelmä on myyty toiselle marjoja viljelevälle brittiyritykselle The Summer Berry Companylle.) Yritys on laajentanut toimintaansa Odimeiraan kaksi vuota aiemmin muiden maatalousyrittäjien joukossa. He kaikki ovat alueella Driscollin, maailman suurimman marjantuottajayrityksen jalan jäljissä.

Vuonna 2016 Driscoll avasi ensimmäisen toimistonsa Kalifornian ulkopuolella täällä Odemirassa. Portugalin sää muistuttaa Kalifornian säätä: kuumat kesät, joita viilentää merituuli ja leudot talvet. Yhdysvalloissa Kalifornian marjat ovat pitkään olleet saatavilla talviaikaan. Eurooppalaiset vadelmat sitä vastoin ovat olleet kalliita, ja ne on tuotettu kasvihuoneissa. Driscoll löysi siis eteläisestä Portugalista paikan, jossa marjoja voi kasvattaa ympäri vuoden.

Yritys ei operoi viljelmillä itse, vaan antaa lupia viljelyoikeuksiin, siemeniin ja teknologiaan 49 alihankkijalle. Marjat päätyvät supermarketteihin Driscollin logon alla. Yritys on juuri rakennuttanut uuden pääkonttorin Odemiraan ja sen porttien edessä voi aina nähdä jonon rekkoja, jotka ovat tulleet Saksasta, Hollannista ja Skandinaviasta.

Marjanmyynti tuotti viime vuonna 220 miljoonaa euroa ja bisnes on kasvussa. EU:n rakennerahasto tukee tänne asettuvia tuottajia jopa 55 prosentin investointikustannuksilla. Marjan kasvattajat eri puolilta maailmaa ovat asettuneet tänne: brittiläinen Sudoberry, hollantilainen FrutaDivi-na, yhdysvaltalainen Maravilha. He saavat verotukea, tilaa ja täydelliset olosuhteet. Vain yksi asia puuttuu: työntekijät.

Viljelmien alueella on satoja bungalow-majoja, ja niiden edessä jalkapallo- ja krikettikentät. Poimijat asuvat näissä tiloissa, yrityksen ruokalassa tarjotaan intialaista ruokaa. Työntekijöille on tarjolla myös terveydenhoito, vuokra-auto ja kuntosali. Hall Hunteria pidetään esimerkillisenä, poikkeuksellisena ja myös Sujan haluaisi työskennellä juuri sille. Ei ole sattumaa, että kaikista 50 marjantuottajasta, joihin olimme yhteydessä, vain Hall Hunter kutsui meidät vierailulle.

Kun yritykset saapuivat Odemiraan, koko köyhä alue muuttui. Alueen suurimmassa kunnassa São Teotóniossa on nyt päiväkoti, kuntosali ja leikkipuisto, kaikki rakennettu viimeisen kolmen vuoden aikana. São Teotónio nuortuu: alakoulussa puolet lapsista on intialais- tai nepalilaistaus-taisia, päiväkodissa 80 prosenttia. Yhtenä iltapäivänä vietämme aikaa kylän lapsilauman kanssa. Yksi pojista unelmoi olevansa isona jalkapallotähti Bayer München -joukkueessa. Kuulemme myös muiden lasten unelmia: malli, tietojenkäsittelytieteilijä, rallikuski. Kukaan ei halua olla marjanpoimija.

Sujan vetää henkilökorttinsa housuntaskusta, portugalilaisen oleskeluluvan. Sujan tuntee sopimuksen säännöt. Hän tuntee pykälät, numerot, aikarajat, eräpäivät. Sopimus on yksinkertainen: laillinen sisäänpääsy opiskelijana tai turistina. Oleskeluluvan hakeminen vahvistetun työsopimuksen perusteella. Sosiaaliturvamaksut. Ensimmäinen oleskelulupa erääntyy vuoden kuluttua. Sitten kahden vuoden jälkeen, sitten taas kahden jälkeen. Sitten voi hakea passia ja sen avulla saa Euroopan kansalaisuuden.

 

”Vielä viisi vuotta. Enintään kuusi.”

 

Ensimmäinen askel on vaikein. ”Uudet tulijat löytävät työtä ainoastaan agentin avulla”, Sujan sanoo. Hän puhuu työsuhteesta, joka mahdollistaa työluvan. Käsittelyn aikana poimijat työskentelevät agentin välityksellä. Sujan ansaitsi 3,50 euroa tunnissa, eli agentti otti itselleen noin 40 prosentin palkkion. Heti kun poimijalla on tilapäinen oleskelulupa, suurin osa siirtyy määräaikaiselle työnvälittäjälle, joissa tuntipalkat ovat useimmiten viisi tai kuusi euroa. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada suora (vakituinen) työsuhde, kuten Hall Hunterissa, ja saada 700 euron kuukausipalkka ylityökorvauksineen ja bonuksineen.

”Noudatan sääntöjä”, Sujan sanoo. Hän maksaa verot, toimittaa työllisyystositteensa, uusii viisuminsa ajoissa. Hän laskee sormillaan ja mutisee nepalilaisia numeroita itselleen. ”Vielä viisi vuotta. Enintään kuusi”, hän sanoo,

Sujan puhuu poimijoista useimmiten aivan kuin ei itse olisi yksi heistä. Aivan kuin hän olisi täällä vain väliaikaisesti, ennen kuin palasi oikeaan elämäänsä keskiluokkaiseksi nuoreksi mieheksi. Hän puhuu analyyttisesti ja haluaa puhua isoista asioista: siirtomaavallan ajasta Intiassa, Brexi-tistä. Kun hän puhuu poiminnasta, hän tekee sen lähes bisnesmies-tyyliin. "Se on sopimus. Ei hyvä diili, mutta diili kuitenkin Yritykset haluavat työntekijöitä, valtio haluaa veroja ja me haluamme paremman tulevaisuuden."

Itse poiminnasta hän on kyllästynyt puhumaan. Kyse on paljon suuremmasta asiasta. "Saadaksesi jotain, sinun on tehtävä työtä. Niin se on liiketoiminnassa. Niin se menee.”

Kävimme Odemirassa ensimmäistä kertaa vuonna 2018. Tapasimme tuolloin Bharat Kumarin, 32-vuotiaan perheenisän. Kohtasimme hänen kanssaan vanhan kaupungin kadulla, joka kulkee São Teotónion torilta sinne, missä leikkikenttä on nykyisin. Mies oli tullut vuotta aiemmin Ode-miraan ensimmäisten vadelmanpoimijoiden joukossa. Tuolloin Bharat iloitsi tuoreesta oleskelu-luvastaan. Hänellä oli samat haaveet kuin Sujanilla, samat toiveet ja suunnitelmat.

Mustapaitainen mies kadulla pitää kännykkää käsissään.
Bharat Kumar on työskennellyt marjaviljelmillä jo kaksi ja puoli vuotta. Kuva: Kristin Betghe

Puolitoista vuotta myöhemmin koputamme Bharatin ovelle, kulmataloon São Teotónion historiallisessa keskustassa. Paidat, housut ja alusvaatteet roikkuvat ikkunoista, puinen ovi ei mene kiinni. Bharat hymyilee varovaisesti, näyttää poissaolevalta. Hän on väsynyt, näyttää ikääntyneen vuosikymmenen sitten edellisen tapaamisen. Avautuva ovi osuu lattialla olevaan patjaan, toisia asukkaita makaa asunnon käytävällä. Seuraavassa huoneessa kaksi miestä nukkuu yhdessä sängyssä. Seinät ovat homeisia, katto noesta musta. Kiipeämme patjojen yli toiseen huoneeseen, jossa on kaksi kerrossänkyä, kolme retkivuodetta ja yksi patja. Joka puolella on nuoria miehiä, heillä on kuulokkeet korvissaan ja he käyvät videokeskusteluja Intiaan.

Bharat lysähtää tuoliin ja sanoo olevansa "pysyvästi uupunut". Kämppis tarjoilee maitoteetä, joka on tyypillinen juoma heidän kotiseudullaan Haryanassa Pohjois-Intiassa. Iäkäs mies, jonka kaikki tuntevat nimellä Chacha, hindiksi "setä", rullailee taikinaa chapatille.

Huone on täynnä riisi- ja jauhosäkkejä, sipulipusseja, valkosipulia ja paprikoita. Keittiöstä tunkee savua, kuulemme kuuman öljyn ritisevän äänen. Takanamme joku käy suihkussa. Toinen kämppis tiiraa tummia silmänalusiaan seinään kiinnitetyssä rikkinäisestä moottoripyöräpeilistä. 12 henkilöä 40 neliömetrin tilassa. 120 euroa per henkilö, tekee yhteensä 1440 euron kuukausi-vuokran. Asunto täällä maksoi aiemmin 200 euroa. 88 artikla on muuttanut myös vuokranantajien elämää.

Bharat asui täällä puolitoista vuotta sitten ja näki ratkaisun aluksi väliaikaisena asumisjärjestelynä. Todellisuudessa hän on joutunut hyväksymään yhä enemmän huonetovereita voidakseen maksaa vuokran. Myöskään Bharat ei tule köyhästä perheestä; hänellä on vaimo ja lapsia Haryanassa ja maisterin tutkinto IT-alalta. Kun juomme teetä ja suolattua appelsiinimehua, hänen vaimonsa soittaa Intiasta. Hetkeksi Bharatin kasvot kirkastuvat. Bharatin työvuoro alkaa klo 5.00 aamulla. Palatessaan kotiin iltaseitsemältä, Intiassa on yli keskiyö. Surusilmäinen Bharat näyttää meille puhelimensa kameraa, jossa nainen ja lapsi vilkuttavat iloisesti. Bharat lähtee huoneesta kadulle. Ulkona on enemmän yksityisyyttä kuin omassa kodissa.

 

”Raha ei ole ongelma. Elämästäni on tullut niin tylsää. Töihin, nukkumaan, töihin. Vielä neljä vuotta. Vanhenen täällä vuodessa kaksi vuotta.”

 

Bharat palaa puolen tunnin kuluttua. Chacha on ehdottanut, että söisimme illallista yhdessä. Bharat ohjaa meidät kuitenkin ovelle ja osoittaa patjoilla nukkuvia miehiä. Hän katsoo meitä anteeksipyytävästi.

Seuraavana iltana tapaamme hänet torilla. Hän istuu muovituolilla kahvilassa, ei tilaa mitään eikä halua mitään, pyytää anteeksi eilisiltaista. Hän haluaa vieraita, hän sanoo, mutta ei näissä olosuhteissa.

Bharat istuu kahden puhelimensa kanssa, toinen Intian ja toinen Portugalin luuri. Hän on onnellinen vain, kun niistä toinen soi. Toisen soiminen tarkoittaa 13 tunnin vuoroja, yhtä vapaapäivää kuukaudessa. Bharat ansaitsee 800 euroa. Siitä menee vielä verot. Bharat kohauttaa olkapäitään: ”Raha ei ole ongelma. Elämästäni on tullut niin tylsää. Töihin, nukkumaan, töihin. Vielä neljä vuotta. Vanhenen täällä vuodessa kaksi vuotta.”

Kun hyvästelemme, lupaamme tulla takaisin.

”Kun seitsemän vuotta tulee täyteen, olen käytettävissä mihin tahansa. Elämä alkaa, kun saan passin.”

Ihmisiä torilla, jossa on suihkulähde ja jota reunustavat valkoseinäiset vanhat rakennukset.
Viljelmätyöntekijät rentoutuvat São Teotónion historiallisessa keskustassa iltapäivällä. Kuva: Kristin Betghe

Olemme viettäneet Odemirassa kymmenen päivää. Viimeisenä iltana tapaamme Sujanin portugalilaisessa ravintolassa. Hän on sanonut aiemmin, että eurooppalaisena hän voisi kuvitella ryhtyvänsä kokiksi jossain hienossa ravintolassa. Tilaamme salaatin, jossa on turskanmunia, juustoa ja oliiveja. Sujan syö varovaisesti. Hän ei ole vielä tottunut täkäläiseen ruokaan. "Liian vähän suolaa, liian vähän pippuria, ei mausteita."

”Yritän olla eurooppalainen”, Sujan sanoo. Hänelle se on vaikeinta juuri syödessä. Mutta hän viihtyy täällä. ”En ole koskaan kipeä, ilma on raikasta ja puhdasta. Kotona Kapilvastussa oli meluisaa, nuhjuista, koiria ja kanoja kaikkialla.”

Hän ei juurikaan nauti raikkaasta ilmasta vapaapäivinään. Hän ei mene rannalle eikä matkustele. ”Tienaan liian vähän tehdäkseni jotain.”

Viikonloppuna hän puhuu usein vanhempiensa kanssa puhelimessa. Hän ei ole nähnyt heitä Eurooppaan tulonsa jälkeen.

”Ehkä he haluavat tulla tapaamaan minua ensi vuonna”, hän sanoo ja katsoo meitä mietteliäänä.

”Sanoin heille, että työskentelen toimistossa. Jos he tietäisivät poikansa työskentelevän pelloilla, he itkisivät.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!