Artikkelikuva
Etelä-Afrikan köyhin provinssi Eastern Cape on harvaan asuttua. Huoltoasemia on paljon.

8 päivää Etelä-Afrikassa

Kahdeksan päivää, kolme kaupunkia ja yksi kylä. Viipale Etelä-Afrikkaa.

Eastern Cape – Etelä-Afrikan itäinen rasite

Yli kuuden miljoonan asukkaan Eastern Cape on Etelä-Afrikan yhdeksästä provinssista köyhin. Kahta isoa kaupunkia, East Londonia ja Port Elizabethia, lukuun ottamatta alue on maaseutua. Hajanaisesti asuttuja kyliä yhdistävät huonokuntoiset hiekkatiet ja niiden varrella sijaitsevat huoltoasemat.

Jouluun 2009 asti alueella oli kymmeniä tuhansia talouksia, joihin ei oltu vedetty sähkölinjoja. Pimeyttä torjuttiin kynttilöillä ja satunnaisilla generaattoreilla ja vesikin kannettiin joesta.

Nyt monissa kodeissa on jo jääkaapit, sähköhellat ja televisiot. Kaikilla sähköön ei kuitenkaan ole varaa. Ja nekin joilla on, palelevat talvisin myös kotonaan. Useimmista taloista puuttuu lämpöeristys. Sisävessoja tai viemäreitä ei ole.

Taloudellisesti Eastern Cape on Etelä-Afrikalle rasite. Valtava alue täynnä kouluttamattomia ihmisiä. Ne, joilla töitä on, tienaavat vähän. Rakennustyöläisen päiväpalkka on 100 randia, siis 10 euroa. Turismiakin värillisten 95-prosenttisesti asuttamassa provinssissa on vähän. Silti Eastern Cape on eteläafrikkalaisten sydämissä erityinen. Täältä ovat kotoisin monet maan näkyvimmistä apartheid-taistelijoista. Esimerkiksi Nelson Mandela ja Steve Biko.

Kun Shakira saapui Dwesaan

Siinä se surisee.

Tietokone, jonka äärellä surffailevat Siphokari, 14, ja Siyaxolisa Magazi, 15, sekä Babalwa Mayiji, 14. Ystävykset käyttävät hiirtä tottuneesti. Naputtavat hakusanoja Googleen ja Wikipediaan. Ja nauravat melkein koko ajan.

On tiistaiaamu lokakuussa 2010 Dwesan kylässä, Eastern Capen itäisessä provinssissa.

Ngwane Junior Secondary Schoolissa on käynnissä atk-tunti. Koulu on mukana kahden yliopiston hankkeessa, joka tarjoaa tämän ja muutaman muun koulun oppilaille mahdollisuuden päästä internettiin.

Dwesassa se on iso, maailmaa avartava asia. Moni alueen lapsista, tai aikuisista, ei ole koskaan käynyt kotiseutunsa ulkopuolella.

Parakkimainen koulu on jaettu kolmeen osaan. Keskellä on huonokuntoinen nurmikko. Ulkovessat, tytöille ja pojille omansa, löytyvät pihan perältä. Oppilaita on 400, luokkia eskarista yhdeksänteen.

”Tämä on julkinen koulu. Emme ole rikkaita, mutta meillä on kelpo maine. Ja tietokoneiden saanti on nostanut arvostustamme entisestään”, sanoo rehtori Ndinisa Synford, 57.

Yliopistojen lahjoittamia vanhoja pöytäkoneita löytyy parisenkymmentä.

Niistä ollaan kiitollisia, mutta lisää tarvittaisiin. Atk-luokan lattia on punainen, seinät kermankeltaiset. Tunti lähenee loppuaan. Magazin sisarukset ja Babalwa, nuo kolme iloista tyttöä, surffailevat sinne, tänne ja takaisin. Etsivät netistä tietoa. Ja tarkistavat aina välillä, mitä Shakiralle kuuluu.

Hyvää kuulemma.

Maaseudun tyhjyys

Mies ei matkusta bussilla, vaan laahustaa sen perässä. Aivan kuin hänellä ei olisi määränpäätä ollenkaan. Taustalla näkyy harmaata taivasta, loivia vuoria, kuivia pensaita, pari taloa ja vasta vedetty sähköjohtolinja. Ei muuta.

Kuva kertoo, millaista elämä useimmille Dwesan alueen 15 000 ihmisestä päivästä toiseen on.

Hidasta ja lähes paikallaan pysyvää.

Aikuisille ei ole töitä. Lapsille ei löydy leikkipaikkoja. Ei ole kirjastoja, ostareita, eikä elokuvateattereita. Terveysasemalta puuttuu lääkäri. Ruokakaupassa on kyllä elintarvikkeita, mutta ne ovat kalliita. Baarista löytyy sentään viinaa. Pimeitäkin pulloja liikkuu. HIVin varjo ulottuu lähes jokaiseen kotiin.

Silti isät ja äidit ja mummot ja vaarit yrittävät parhaansa. Toivovat, että heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen tulevaisuus antaisi enemmän. Aina joskus lähdetään retkelle. Noustaan bussiin, ei enää kävellä sen perässä. Lähin kaupunki sijaitsee 72 kilometrin päästä. Sieltä saa jäätelöä.

Soweto – Johannesburgin musta sielu

Harva paikka Etelä-Afrikassa kantaa suurempaa merkitystä kuin Soweton kaupunginosa Johannesburgissa. 1800-luvun lopussa tänne muuttivat kaivoksille saapuneet mustat siirtotyöläiset. Apartheidin alkaessa 1948 hallitus teki Sowetosta jättimäisen slummin, johon se eristi kaupungin lounaisosien värilliset. Sinne he myös muulta maailmalta unohtuivat aina kesäkuuhun 1976 saakka. Silloin, 10.6., Sowetossa alkoi päiviä kestänyt raju mielenosoitus, jonka armeija tukahdutti verisesti. Ensimmäinen uhri oli 12-vuotias Hector Pieterson, josta tuli mustien vapaustaistelun symboli. Hänen kuolemansa ylitti uutiskynnyksen ympäri maailmaa ja kansainvälinen painostus apartheid-hallintoa vastaan kasvoi.

Juuri Sowetossa, pienessä omakotitalossa, asui myös Nelson Mandela ennen kuin hänet 1962 pidätettiin, tuomittiin ja vietiin vankilaan 27 vuodeksi.

Tänä päivänä Sowetossa asuu arvioista riippuen, 1–3 miljoonaa ihmistä, valtaosa mustia. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon alueella on työttömiä, mutta köyhä Soweto on yhä. Siksi alueella toimii myös vaihdantatalous. Kenkä vaihtuu ruokaan, ruoka juomaan ja juoma takkiin. Myös elinolot vaihtelevat. Toisille koti tarkoittaa pressulla peitettyä peltikasaa. Joillakin on betoniseinät ja pihalla nurmikkoakin. Asuupa alueella yksi lottovoittajakin.

Sunnuntai on Sowetossa hiljainen.

Ihmiset istuskelevat puiden varjossa. Kadunkulmassa kaupataan mehua ja hedelmiä. Joku lukee päivän sanomalehteä. Graffiteja ja erilaisia seinämaalauksia on joka puolella. AIDS, lukee yhdessä.

Kas, tuolta saapuu ihmisjoukko.

Regina Mundissa, Soweton suurimmassa katolisessa kirkossa, on päättynyt jumalanpalvelus. Parhaimpiinsa pukeutuneet naiset, miehet ja lapset hengailevat katukäytävällä ja juttelevat. Jumalasta, elämästä ja maailmasta. Ehkä jopa demokratiasta.

Unelma demokratiasta

Etelä-afrikka on monia asioita.

Se on mantereensa vaurain valtio, joka kesällä 2010 järjesti jalkapallon MM-kisat ja vietti kuukauden muun maailman ihailevan katseen alla. Se on 50 miljoonan asukkaan koti, ja sillä on lähes loputtomasti luonnonvaroja. Maan maisemien monimuotoisuus ei lakkaa hämmästyttämästä.

Etelä-Afrikka on myös maa, jonka historia on synkkä ja jossa väkivallan pelko kuuluu vieläkin kaikille. Autokaappaukset, ryöstöt ja raiskaukset ovat yleisiä. Johannesburgin metroa harva käyttää pimeällä, monet eivät koskaan.

Apartheid-hallinto päättyi Etelä-Afrikassa lopullisesti vasta 17 vuotta sitten.

Demokratiaksi maa on siis nuori. Poliittinen järjestelmä on heikko ja korruptoitunut. Etelä-Afrikka on yhä myös jaettu maa, jossa valkoisilla ja värillisillä on vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Ihonväriäkin voimakkaammin Etelä-Afrikan ohutta demokratiaa uhkaa silti nykypäivän apartheid; lisääntyvä taloudellinen eriarvoisuus. Tämä valokuva on otettu Sowetosta, Johannesburgin mustien asuttamasta kaupunginosasta. Siellä demokratia on useimmille edelleen pelkkä sana muurissa. Valkoinen sana.

Ilta ostoskeskuksessa

Hän näyttää onnelliselta, vapaalta ja toiveikkaalta.

Opiskelija Anché Groenewald, joka polttelee tupakkaa ostoskeskuksen sisäpihalla niin kuin keuhkosyövästä ei olisi Pretoriassa kuultukaan.

Groenewald on afrikaani. Yksi Etelä-Afrikan 2,5 miljoonasta valkoihoisesta, jotka puhuvat äidinkielenään afrikaansia. Hänenkin juurensa ovat Euroopassa. Hänenkin sukunsa on asunut maassa jo satoja vuosia.

On maanantai-ilta Pretoriassa.

Ollaan hyvällä alueella, rikkaalla seudulla. Ostoskeskus on hiljainen. Kaupat ovat jo sulkeneet. Ravintoloissa on sekä mustia että valkoisia. Mustat tarjoilevat ruokaa. Valkoiset syövät sitä. Niin se Pretoriassa vieläkin usein menee.

Groenewald sammuttaa savukkeensa. Sanoo hyvästit ystävilleen, valkoisille ystävilleen. Laskeutuu liukuportaita pitkin suoraan vartioituun parkkihalliin. Käynnistää maasturinsa. Ajaa kotiinsa. Isoon taloon, jota suojaavat korkeat muurit, sähköaidat ja piikkilangat. Turvallisuusfirmalla on kyltin mukaan lupa tappaa.

Kännykkämatikkaa kapkaupungissa

Tapahtuu Witterborn High Schoolissa, Kapkaupungin lähiöissä eräänä perjantaina.

Sinimustaan koulupukuun pukeutunut tyttö seisoo yksikseen käytävässä. Katselee ulos pihalle. Siellä elämä on jo viikonlopun odotusta täynnä. Välituntia viettävät oppilaat makoilevat pitkin poikin pihaa. Yksi pelaa jalkapalloa, toinen dominoa, kolmas pokeria kavereidensa kanssa, neljäs soittaa kitaraa. Tytöt katselevat poikia, pojat katselevat tyttöjä. Aurinko paistaa.

Oppilaita koulussa on 900. Yli kolme kertaa enemmän kuin pitäisi.

”Koulu rakennettiin valkoisia varten, mutta luovutettiin mustille 1957. Oppilaamme tulevat köyhistä oloista, eivätkä pääsyvaatimuksemme ole korkeat. Riittää, että osaa lukea ja kirjoittaa”, sanoo vararehtori Raymond Trew.

Kello soi. Välitunti loppuu. Oppitunti alkaa. Yhdessä luokista opetetaan matematiikkaa. Ei kirjoilla tai edes laskimilla vaan kännyköillä. Witterborn on mukana Nokian aloittamassa Mobile Maths –hankkeessa, jossa oppilaat opiskelevat matikkaa matkapuhelimillaan. Hanke on ollut menestys.

”Nekin, jotka aikaisemmin eivät olet viitsineet edes yrittää, opiskelevat nyt innolla ja kehittyvät”, sanoo opettaja Salwa Charles.

Luokan lattia on parkettia. Se kopisee kenkien alla.

Kuoleman kadut

Kokaiinia, heroiinia ja muotihuumeita. Käsiaseita verkkareiden taskussa. Lenkkareihin kätkettyjä puukkoja. Luodinreikiä seinissä, ikkunoissa ja ihmisissä. Tyhjäksi poltettuja rakennuksia. Järjestelmällistä väkivaltaa. Silmittömiä raiskauksia. Omalta äidiltä varastettuja koruja. Pitkiä soppajonoja. Poliiseille maksettuja lahjuksia.

Sellainen on se pieni, muutaman korttelin kokoinen maailma, jossa Bridgetownin lähiössä Kapkaupungissa eletään. Täällä ollaan kaukana keskustan design-kaupoista ja rantabulevardeista. Asukkaita Bridgetownissa on noin 20 000. Heistä lähes jokainen on ihonväriltään musta. Keski-ikä on alhainen, sillä täällä kuollaan varhain.

Kadunkulmassa seisoo neljä nuorta miestä. Yhdellä heistä on kuluneet farkut, nauhattomat kengät, kahdet boxerit ja sepalus auki. Paitaan on printattu Euroopan kartta. Pinssissä lukee isolla Good luck South Africa.

Nuorukainen on nimeltään Gordon Barnes.

Juuri 18 täyttänyt gangsteri, joka on kuulunut jengeihin koko ikänsä. Hänkin on tappanut, puukottanut, murhannut, raiskannut ja ryöstänyt. Se on se elämä, jonka hän tuntee. Nyt Barnes vaikuttaa vaarattomalta. Hymyilee kohteliaasti. Juttelee rikoksistaan katuen. Mainitsee jopa sanat ”muutos” ja ”parannus” ja ”uusi elämä.” Flirttailee hymyllään naispuoliselle valokuvaajalle. Puhuu myös politiikkaa.

”Hallitus ei välitä meistä. Poliitikot haluavat äänemme, lupaavat paljon, mutta eivät tee mitään. Tekisivät tänne edes puiston”, Barnes sanoo.

”Olkaa varovaisia. Tuo poika on hyvin, hyvin vaarallinen”, kuiskaa vieressä seisova mies.

 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!