2019-martinlaakson-taide-1
Valokuvaaja Anna Autio (vasemmalla) ja toimittaja Kaisa Viitanen Mun Martsari -taidereitin aloituspaikalla Martinlaakson juna-asemalla. Lähiön katutaide ja luonto yllättivät värikkyydellään, ja siksi näyttelyn kuvista tuli mustavalkoisia.

Mun Martsari -taidereitti kertoo viisikymppisen Martinlaakson elämäntarinan

Kun valokuvaaja Anna Autio ja toimittaja Kaisa Viitanen tutustuivat viisikymppiseen Martinlaaksoon ja sen asukkaisiin, syntyi Mun Martsari -taidereitti. Projektin aikana tekijät yllättyivät kahdesta asiasta: lähiön värikkyydestä ja sen asukkaiden kotiseuturakkaudesta.

Teksti: Heidi NummiKuva: Eeva Anundi

PitkätTaideSuomi

”Vanha ostari, elementtitalot ja rappioestetiikka”, luettelee valokuvaaja Anna Autio lähiömaisemaan liittyviä mielikuviaan.

Ennen viime kesää hän ei ollut vielä koskaan käynyt Vantaan Martinlaaksossa – tai Martsarissa, kuten asukkaat aluetta kutsuvat. Sitten Autio sai toimeksiannon: kulttuuritalo Martinus halusi koota viisikymppisiään viettävän Martsarin asukkaista näyttelyn.

Martinlaakson ja sen asukkaiden historiaa alkoi Aution kanssa selvittää toimittaja Kaisa Viitanen. Kesäkuukausien aikana syntyi Mun Martsari, juna-asemalta Martinukselle kulkeva taidereitti.

Autio ei ollut mielikuvineen yksin, sillä myös Viitanen kertoo aluksi liittäneensä alueeseen monenlaisia stereotypioita.

”Pian kuitenkin kävi, kuten aina käy: kun asiaan alkaa perehtyä, stereotypiat murtuvat”, Viitanen sanoo.

Juuri stereotypioiden rikkominen on ollut kantava teema sekä Aution että Viitasen työssä; kumpikin on käsitellyt työssään siirtolaisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä. Viitasen tietokirjat Paperittomat ja Karkotetut tarkastelevat siirtolaisuuden eri vaiheita, Autio taas on kuvannut kaksi siirtolaisuudesta kertovaa kirjaa: Ennen olin pakolainen ja Hukkuneet.

Vaikka kaksikko on työskennellyt ympäri maailmaa, tuntui Martsari aluksi haasteelta, olihan alue kummallekin entuudestaan tuntematon.

“Mietimme, voimmeko tehdä näyttelyn alueesta, jolla emme ole koskaan edes käyneet. Pian kuitenkin totesimme, että näinhän sitä on aina ennenkin tehty – menty tuntemattomaan paikkaan ja ruvettu tutustumaan paikallisiin”, Viitanen toteaa.

Mieluisin työvaihe alkoikin, kun alettiin tutustua alueen asukkaisiin. Kaksikko vieraili asukasillassa ja pysäytteli ihmisiä kaduilla – pirautteli asukasaktiiveille, huoltomiehille ja yrittäjille. Lähiö alkoi tulla tutuksi asukkaidensa myötä, ja kesäkuukausien aikana lähijuna toikin kaksikon Martsariin useaan otteeseen.

Valotauluissa komeilevat martsarilaiset ovat monenlaisia: nuoria ja vanhoja, syntyperäisiä ja junantuomia, paluumuuttajia.

Voisi kuvitella, että valokuva toisi väriä muuten niin harmaaseen lähiöön, mutta toisin kävi. Alue osoittautui katutaiteensa ja luontonsa puolesta niin värikkääksi, että taidereitin kuvista tulikin mustavalkoisia.

Värikkyys näkyy jo taidereitin alkupisteessä, Martsarin juna-asemalla: muraalit kiemurtelevat aseman seinillä ja kuvittavat penkkejä. Väreistä voi kiittää Jesse Pasasen ja Jenni Väisäsen alullepanemaa Street Art Vantaa -taiteilijakollektiivia, joka on viime vuosina värittänyt Vantaan katukuvaa roimasti. Valtaosan elämästään Martsarissa asunut Pasanen vastasi taidereitin retrohenkisestä logosta, joka ammentaa tyylinsä Martsarin 70-luvulla rakennetusta, vuonna 2016 puretusta ostoskeskuksesta. Väisänen taas valikoitui yhdeksi näyttelyn kasvoista heti alkumetreillä.

Aluksi Mun Martsarista kaavailtiin vain väliaikaista. Pasanen toi kuitenkin mukaan kuntatekniikan rahoituksen, ja taidereitti tuli Martsariin jäädäkseen.

 2019-martinlaakson-taide-2
Aluksi väliaikaiseksi kaavailtu taidereitti tuli Martsariin jäädäkseen. Osa reitin kuvista on ripoteltu sähkökaappeihin. Kuva: Eeva Anundi

Taidereitin yhdeksästä kuvasta viisi on koottu juuri juna-asemalle. Valotauluissa komeilevat martsarilaiset ovat monenlaisia: nuoria ja vanhoja, syntyperäisiä ja junantuomia, paluumuuttajia. Henkilöt on valittu niin, että heidän kokemuksistaan rakentuu 50-vuotiaan kaupunginosan koko elämänkaari.

”Martsarin historia on läpileikkaus koko suomalaisen yhteiskunnan muutokseen.”

Ensimmäisenä silmään pistää Erkki Nieminen, näyttelyn vanhin kasvo. Nieminen oli paikalla jo silloin, kun Martsarin ensimmäisiä kallioita räjäytettiin. Tie- ja vesirakennusinsinöörinä hän vastasi suuresta osasta alueen kunnallistekniikkaa.

50 vuotta sitten Martsari oli nimittäin vielä syrjäinen pitäjä. Kaikki muuttui, kun alueelle nousi nopeassa tahdissa kerrostaloja ja parakkikoulu aloitti toimintansa. Alueelle muutti paljon ihmisiä, joiden juuret eivät olleet pääkaupunkiseudulla.

”Martsarin historia on läpileikkaus koko suomalaisen yhteiskunnan muutokseen”, sanoo Viitanen, jonka taustatyön tukena on ollut Jukka Ahosen kuluneena keväänä ilmestynyt tietokirja Juuret Martsarissa.

“Ensimmäiselle luokalle tulevat lapset eivät olleet tottuneet pitämään kynää kädessään, ja ensimmäinen kouluvuosi menikin motoristen taitojen opettelussa. Varhaiskasvatusta, siten kuin me sen nykyään ymmärrämme, ei vielä ollut.”

Toinen näyttelyn vanhimmista kasvoista on Maissi Salmi, nyt jo eläkkeelle jäänyt opettaja, joka aloitti koulussa ilmaisutaidon opetuksen.

“Salmella oli taito saada pahimmatkin raggarit mukaan näyttelemään”, Autio kertoo.

Astetta nuorempaa sukupolvea taas edustaa Juha Kurikka, joka asuu nykyään Meksikossa ja pyörittää siellä seinäkiipeily-yritystä. Martsari on kuitenkin aina mukana, sillä postinumero löytyy tatuoituna selästä.

”Meille tuli yllätyksenä se, miten kotiseuturakasta porukkaa täällä on. Vaikka Martsari on alueena vasta viisikymppinen, täällä on jo neljännenkin polven asukkaita. Alue on voimakas osa asukkaidensa identiteettiä ja mielenmaisemaa”, Viitanen kuvailee.

Martsarilaiset ovat ottaneet näyttelyn lämmöllä vastaan, ja elokuun avajaistapahtumassa reittiä juna-asemalta kulttuurikeskukselle kiersi Aution ja Viitasen kanssa lähes sata ihmistä.

Reitin varrella kuvia on siroteltu sähkökaappeihin. Eräässä sähkökaapissa on kuva Nina Rapelosta, entisestä espoolaisesta, joka ei Martinlaaksoon muutettuaan kehdannut aluksi kertoa asuvansa Vantaalla.

”Kyllähän se jotain kertoo niistä lokeroista, joita me luomme ja pidämme yllä”, Autio sanoo.

Nyttemmin Niina on tullut jo kaapista ulos. Espoolaisia ystäviä on käynyt Martinlaaksossa, ja osa heistä on jopa rohkaistunut laajentamaan asunnonhakuaan Vantaan puolelle.

2019-martinlaakson-taide-3
Martinlaakson Neste on kulmakunnan kohtaamispaikka. Kosovolainen erikoisuus, café macchiato, ei ole listalla, vaan se pitää osata tilata. Kuva: Eeva Anundi

Kun poikkeaa taidereitiltä Martinlaakson Nesteelle, voi sieltä löytää yhden näyttelyn kasvoista, Shener Bashan. Kosovossa syntynyt Basha tuli Suomeen neljä vuotta sitten rakkauden perässä. Nyt Nesteellä työskentelevä Basha on jo paikallinen kuuluisuus: hän on tuonut kahvilan valikoimaan kosovolaisen kahvin, café macchiaton. Kahvi ei ole listalla, vaan se pitää osata tilata. Silti sitä menee muutama kymmen kuppia päivässä.

On perjantai-iltapäivä, eikä Bashan työvuoro ole vielä alkanut. Kassalla on ravintolan kokki, joka on kuullut Bashan kahvista, muttei tiedä, miten se valmistetaan. Onneksi huoltoaseman asiakaspuolella istuva Baran Aydar, Bashan työkaveri, opastaa. Hymyillen hän kertoo nähneensä Bashan kuvan juna-aseman valotaulussa monta kertaa.

Myös huoltoaseman johtaja tuntee Aution ja Viitasen hyvin. Juuri hän vastasi siitä, että taidereitin avajaisviikolla myynnissä oli baklavaa kosovolaiseen tyyliin.

“Tämä on ylivoimaisesti viihtyisin huoltoasema, jossa olen Suomessa käynyt. Oikea kulmakunnan kohtaamispaikka”, hymyilee Viitanen.

Erilaisia maailmoja ja todellisuuksia löytyy kaikkialta – myös lähijunamatkan päästä.

Projektissa keskeistä on ollut se, että martsarilaiset ovat itse kertoneet oman tarinansa. Kuvattavat ovat myös valinneet kuvauspaikkansa itse.

“Kuvia otettiin esimerkiksi mojito-minttuja kantavalla kasvimaalla, juna-asemalla sekä kotona”, Autio kertoo. Valokuvaajana hänelle on tärkeää, että kuvaustapahtuma on voimaannuttava myös kuvattavalle.

Autio kertoo aina olleensa kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Myös Viitasen työssä toimittajana tarinankerronta on ollut keskeisessä roolissa. Eletyn arjen kautta yhteiskunnan rakenteet tulevat näkyviksi.

“Samat lainalaisuudet ovat läsnä niin Ugandan pelloilla kuin Martsarin ostarillakin. Täytyy olla tarkkana sen kanssa, että kuvaa todellisuutta, ei omia mielikuviaan ja stereotypioitaan”, Viitanen sanoo.

Molemmat ovat sitä mieltä, että erilaisia maailmoja ja todellisuuksia löytyy kaikkialta – myös lähijunamatkan päästä. Nyt Autio ja Viitanen haluaisivatkin jatkaa työtään ja tehdä julkista taidetta myös muista Vantaan kaupunginosista tai Suomen alueista.

Varmaa on ainakin se, että seuraavaksi kaksikon yhteistyötä päästään näkemään uudistuneessa Helinä Rautavaaran museossa Espoossa. Siirtolaisaiheinen näyttely Lähteneet jatkaa kaksikon työtä inhimillisten tarinoiden ja stereotypioiden murtamisen parissa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!