Journalismin etiikkaa

Tansanialaisen ja suomalaisen journalismin etiikan rajat ovat erilaisia, vai ovatko?

Teksti: Peik Johansson

NäkökulmatMediaAfrikkaItä-AfrikkaTansania

Kolumnisti Peik JohanssonIstuttiin olohuoneen jyhkeissä nojatuoleissa Tumainin yliopiston tiedotusopin lehtorin Lawrence Mgongolwan kotona ja syötiin ugalia ja sukulaistytön tekemää papupataa maissinjyvillä ja maapähkinöillä. Ruuan päätteeksi Miriam-vaimo tarjosi talon pihalla kasvaneita banaaneja ja avokadoja ja kotikylästä tuotuja valtavia päärynöitä. Mgongolwa pisti telkkarin takaisin päälle.

Uutisissa ihmiset heittivät kiviä. Poliisi oli hajottanut luvattomien katukauppiaiden kojuja Mwanzassa, ja sitä seuranneissa mellakoissa oli kuollut kaksi ihmistä. Alle kymmenvuotias poika selosti lähikuvassa yksityiskohtaisesti, miten hänen paras kaverinsa oli menettänyt henkensä levottomuuksissa. Nyyhkyttävän pojan kertomusta kuvattiin monta minuuttia, kameran liikkumatta.

Sitten ambulanssiin kannettiin verta vuotavaa miestä, ja mikrofoni tökättiin miehen tuskaisten kasvojen eteen haastattelulausuntoa varten.

Tässä vaiheessa minä älähdin: "Ei noin saa tehdä. Se on journalistisen etiikan vastaista. Ei ihmistä saa haastatella tuossa tilassa."

"Ai mutta täällä Tansaniassa se on ihan yleistä", vastasi Mgongolwa, ei oikeastaan kummissaan reaktiostani.

Valtiollisella tv-kanavalla itsekin työskennellyt Mgongolwa kertoi myös, että Dar es Salaamissa ilmestyy hyvin suosittu lehti, jonka erikoisalaa on julkaista isoja, näyttäviä värikuvia auto-onnettomuuksien uhreista. Ja täkäläisissä laatulehdissäkin on harva se päivä kuvia väkijoukosta, joka pahoinpitelee kiinniotettua varasta.

Pian minunkin kiihkoni laantui. Kerroin, että on meillä Suomessakin ison kustantajan julkaisema rikoslehti Alibi, ja selitin, kuinka suomalaisten tv-kanavien Thaimaassa tekemät tsunamista selvinneiden suomalaisturistien haastattelut virittivät nekin jälkeenpäin keskustelua ainakin toimittajien piirissä.

Olin itse Tumainin yliopistolla Tansanian eteläylängön Iringassa käynnistämässä suomalaisten journalistijärjestöjen yhteistyöhanketta tiedotusopin laitoksen kanssa ja luennoimassa internetin käytöstä toimittajan työssä. Luennon yhteydessä pyysin opiskelijoita täyttämään kyselylomakkeen kokemuksistaan tietokoneen ja netin käytössä.

Jotkut vastauksista olivat suorastaan hellyttäviä. 21-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija Dodomasta ei ollut käyttänyt tietokonetta ennen yliopistolle tuloa eikä ollut toistaiseksi koskaan käyttänyt nettiä. Nuori nainen listasi kuitenkin kyselylomakkeeseen useita netinkäytön etuja toimittajan työssä, viimeisenä sen, ettei internetissä oteta vastaan lahjuksia!

Tansaniassa eivät toimittajatkaan ole immuuneja korruptiolle. Palkat ovat kehnot, ja on tuiki tavallista, että yritykset ja järjestöt maksavat toimittajille jutun tekemisestä. Tapana on, että erilaisiin seminaareihin osallistuvat toimittajat saavat tilaisuuden päätteeksi hyvät päivärahat seminaarin järjestäjiltä.

Muistui mieleen Suomessa käyty keskustelu toimittajien ilmaismatkoista. Pienemmillä medioilla jäisivät kuulemma monet jutut tekemättä, jollei tapahtumajärjestäjien anneta maksaa kuluja.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!