Kristiina Kouros

Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros on ehtinyt etsiä itseään ja paikkaansa Kanadasta, Kuopiosta ja monesta paikasta siltä väliltä.

Teksti: Maippi Tapanainen

PitkätIhmisoikeudetMuuttoliike ja pakolaisuusEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

Kuva: Kristiina Kouros. (Kuvaaja: Ida Pimenoff)
"Monet suomalaiset ovat kiinnostuneita Amerikan intiaaneista, saamelaisista ei juuri kukaan", Kouros pohtii.
 

 

"Muumilaakso",kuvaa Kristiina Kouros lapsuusympäristöään Kuopiossa. "Keskiluokkaisen mukava lähiö järven rannalla, jossa kaikilla näytti olevan kaikki hyvin, oli turvallisuuden tyyssija. Ongelmia ei ollut, tai jos oli, niistä ei puhuttu ulospäin."

Lapsuuden auvo päättyi teini-ikäisen maailmantuskaan. "Nuoruuteni oli yhtä myrskyä. Minulla oli paha olo ja olin ahdistunut, kun aloin tajuta, että muumilaakson ulkopuolella on paha maailma. Kun tulin riparilta kotiin, kysyin, saanko erota kirkosta. Saat, vastasi äitini, sitten kun olet täyttänyt kahdeksantoista."

Maailman parantaminen ja itsen etsiminen samanaikaisesti oli Kristiina Kourosille, tuolloiselle Huuskoselle, pään pyörälle laittava juttu. Uskoontulo pysäytti kiihtyvän vauhdin.

"Toimin Unicefissa ja Ydinaseettomassa Pohjolassa, mutta en yhtään tiennyt, kuka olin. Siinä toheltamisessa oli hyvää tuuria mukana, ettei kummemmin käynyt. Uskonnollinen herätys oli oikeastaan luonteva päätepiste, sillä sen avulla paha olo helpotti."

"Uskonnollisissa piireissä pyörin neljä, viisi vuotta, ja halusin sydämestäni olla hyvä ihminen. Se oli hyvää aikaa, jota ei tarvitse hävetä. Todennäköisesti säästyin uskonnon ansiosta monelta pahalta. En tuhonnut itseäni, vaikka niinkin olisi voinut käydä."

Ulkokultaisuus ärsytti

Uskonto ohjasi myös Kristiina Kourosin opiskeluvalintoja. Vaihto-oppilasvuotensa hän vietti Alabamassa. Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen hän opiskeli uskonnollisessa collegessa, ensin Massachusettsissa ja sitten Baltimoressa.

"Opiskeluaikana tein vapaaehtoistyötä, ja amerikkalainen köyhyys kävi tutuksi katutyössä, ruokapankeissa ja pyhäkouluissa. Samoin tutuksi tuli rasismi käytännössä."

Elämä uskonnollisessa yhteisössä ei sekään osoittautunut toteutuneeksi unelmaksi yhtäläisestä ihmis- ja tasa-arvosta. Yhteisön hierarkkiset rakenteet ja kauniiden puheiden toteutumattomuus käytännössä olivat yksi syy siihen, että unelma lähetystyöstä - muslimien käännyttämisestä moskeijoissa - sai jäädä. Kouros pakkasi vähät tavaransa kahteen matkalaukkuunsa ja palasi Suomeen.

"Mielestäni oli elettävä kuten saarnaa, ja kun näin ei ollut, seurasi kestämätön ristiriita. Toisaalta nuoruuden ehdottomuuteni alkoi häipyä, toisaalta esiin nousi vaikeita kysymyksiä muun muassa sukupuolten ja rotujen tasa-arvosta, enkä saanut niihin vastauksia."

Osaltaan lähtöä vauhditti myös kyllästyminen amerikkalaiseen elämäntapaan. Tärkein motiivi ehkä kuitenkin oli maailmankatsomuksen muutos. "Uskonto ei lopulta antanut vastausta maailman pahuuteen. Aikeet kuitenkin olivat hyvät."

Uskonnollisen yhteisön jättäminen ei tarkoittanut Kristiina Kourosille kaiken uskon hylkäämistä. Tänään usko on kuitenkin sekä muodoltaan että merkitykseltään erilainen.

"Se on alue, josta puhumiseen on vaikea löytää sanoja. Enkä kaipaakaan sille määritelmiä."

Nuoruuden suunnitelmansa erota kirkosta Kristiina Kouros sittemmin toteutti. "Olen kyllä harkinnut liittymistä takaisin, sillä kirkko tekee hyväntekeväisyystyötä, jota kannatan."

 

Kuva: Kristiina Kouros. (Kuvaaja: Ida Pimenoff)
Haave työstä Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä kävi Kouroksen mielessä jo yli 10 vuotta sitten.
 

Elämän etsintää

"Kun tulin takaisin Suomeen, kävin eri vaihtoehtojen välillä pudotuspeliä, ja päädyin oikeustieteeseen."

Kuten moni muukin oikeutta opiskelemaan lähtevä, Kouros huomasi pian opiskelevansa oikeuden sijaan lakia.

"Kyllä kieltämättä teki mieli välillä heittää hanskat naulaan."

Islamilainen maailma jäi käännyttämättä, mutta kävi tutuksi, kun Kristiina Kouros tapasi nykyisen miehensä, iranilaissyntyisen Alexis Kourosin.

Alexis Kouros on lääkäri ja pariskunnan asuinpaikka määräytyi muutaman vuoden hänen töidensä mukaan. "Kaustisella olimme kolme vuotta, Alexis oli siellä kunnanlääkärinä. Minä tein tenttejä, opettajan sijaisuuksia ja vedin jumppaa. Hoidin taloa ja pihaa, olin mukana musiikkijuhlilla.

Idylli päättyi vuoteen 1995 ja siihen, että lama-Suomi lakkasi tarvitsemasta kaikkia lääkäreitään. "Ulkkarit saivat tietenkin lähteä ensimmäisenä, siis myös Alexis. Minä tein tutkinnon valmiiksi ja opetin vuoden Punkaharjulla, ja Alexis kirjoitti."

Seuraavaksi Kristiina Kourosin piti mennä Kuopioon auskultoimaan varatuomariksi. Kaiken piti olla sovittuna, mutta aivan viime hetkellä kävikin ilmi, että laamanni ei tiennyt auskultointipaikasta tuon taivaallista.

"Kun kävelin ulos oikeustalosta, tunsin totaalista helpotusta. Laman aikana paikat olivat kiven alla, mutta ajattelin, että miksi menisin, jos se tuntuu näin pahalta. Aloin tehdä asioita, joista itse olin kiinnostunut."

Kourosia kiinnostavat asiat liittyivät muun muassa kehitysyhteistyöhön ja ihmisoikeuksiin. Hän teki töitä toimittajana, puoliso jatko-opiskeli ja kirjoitti hänkin.

"Elämä oli sellaista vellomista. Lopulta kyllästyimme siihen, myimme lähes kaiken, mitä omistimme, pakkasimme loput ja muutimme Vancouveriin Kanadaan."

Vapaamielinen Vancouver

Etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen kirjavoima Vancouver osoittautui miellyttäväksi kaupungiksi, jossa ilmapiiri oli liberaali ja kulttuuri kohtelias. Kanada kuuluu kuitenkin niihin maihin, joihin maahanmuuttajia otetaan omien tarpeiden mukaan, eikä lääkäri-juristi-pariskunta ollut kovaa valuuttaa maan työmarkkinoilla.

Kanada on edelläkävijämaa sekä ympäristö- että alkuperäiskansa-asioissa, ja sen käytäntöjen tuntemisesta on ollut hyötyä Kristiina Kourosille nykyisessä työssä. Siellä hän myös näki, että syrjityilläkin on syntipukkinsa.

"Alkuperäiskansoilla on omat sisäiset hierarkiansa, eikä sieltä esimerkiksi homolle löydy paikkaa ollenkaan."

Kourosit palasivat Suomeen vuonna 1998. Lama oli taittunut ja ovia avasi myös se, että vuotta aikaisemmin Alexis oli voittanut toisella kirjallaan Finlandia Junior -palkinnon. Kourosit perustivat mediatuotantoyhtiö Dreamcatcherin, jossa Kristiina Kouros sekä hoiti talousasioita että teki toimittajan töitä.

Vuonna 2000 Kristiina sai mahdollisuuden, jota hän kuvaa elämänsä napakympiksi.

"Niin hassulta kuin se kuulostaakin, muistan ajatelleeni, kun liityin Ihmisoikeusliittoon vuonna 1992, että olisinpa joskus Ihmisoikeusliiton pääsihteeri. Siinä olisi unelma-ammatti."

Romanien syrjintä maan tapa

Kesällä 2000 Kristiina Kouros aloitti työt Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä. Työssään hän on päässyt tutustumaan suomalaisiin vähemmistöihin. Kansallisista vähemmistöistä saamelaiset ja romanit ovat Ihmisoikeusliiton "erityisessä suojeluksessa".

"Monet suomalaiset ovat kiinnostuneita Amerikan intiaaneista, saamelaisista ei juuri kukaan. Työt aloittaessani tajusin oman tietämättömyyteni - olin ajanut kerran Lapin läpi ja puhunut yhden poromiehen kanssa."

Sittemmin saamelaiskulttuuri on käynyt tutummaksi, mutta edelleen suurelle osalle suomalaisista saamelaisten historia on joko tuntematon tai se torjutaan.

"1950-luvulla saamelaislapset laitettiin kouluun kauas kotoa, ja heiltä kiellettiin oman kielen käyttäminen. Meillä tuntuu olevan tarve kehuskella sillä, miten hyvin asiat on hoidettu. Siinä kyllä kärsitään itsekritiikin puutteesta. Kehitystä on toki tapahtunut, mutta edelleen suhteessa saamelaisiin vallitsee jonkinlainen ’ne siellä Lapissa’ -asenne." Ratkaisematta on edelleen maaoikeuskysymys, allekirjoittamatta sitä koskeva ILO:n sopimus.

Vielä vaikeampaa valtaväestön on ollut oppia hyväksymään romanit, eikä sitä oikeastaan ole opittukaan. Vaikka Kristiina Kourosin kotona lapsia ei mustalaisilla peloteltu, sitä tapahtui silloin ja tapahtuu edelleen.

Kun ensimmäiset somalialaiset pakolaiset saapuivat Suomeen, moni toimittaja kuopi journalistinuransa pohjamutia kirjoittamalla rahan ja sosiaaliturvan perässä tulevista elintasopakolaisista. Rivien välistä oli luettavissa, että rehti suomalainen ottaa kyllä oikealla asialla olevat ihmiset vastaan avosylin.

Käytännössä syrjintä on maan tapa. "Romanit ovat olleet Suomessa viisisataa vuotta, ja edelleenkin heiltä saatetaan kieltää pääsy parturiin tai kioskille."
 

Ihmisoikeuksistakin voitava keskustella

Ihmisoikeuksien perustavanlaatuinen luonne, ja ehkä pelkkä sanan komea kaiku, houkuttelee monenlaisiin tulkintoihin käsitteen ja itse oikeuksien sisällöstä.

"Ihmisoikeuksiin tulee suhtautua kriittisesti, kuten kaikkeen. Pelkään, että on jonkinlaisen ihmisoikeus-ismin syntymisen riski. Ihmisoikeuksien ei pitäisi muuttua ’filosofiseksi oppisuunnaksi’, joka ei muutu, vaikka maailma ympärillä muuttuu."

Kristiina Kouros on ollut mukana tekemässä juuri ilmestynyttä Islam ja ihmisoikeudet - kirjaa, ja senkin myötä joutunut miettimään ihmisoikeuksia maailmalla.

"Vaikea kysymys on, miten edistää ihmisoikeuksia muualla kuin omassa elinpiirissä. Raja on vedettävä jonnekin, vakaville loukkauksille on sanottava ehdoton ei. Kaikkea ei kuitenkaan voi ajaa väkisin läpi - vaikkapa sukupuolten tasa-arvoa. Muutokselle on annettava aikaa."

"En usko näkeväni aikaa, jolloin koko maapallolla vallitsee läntinen demokratia, enkä tiedä, haluanko nähdäkään."

Mikä tahansa fundamentalismi saa hälytyskellot soimaan Kristiina Kourosin päässä. Kouros uskoo, että koko ihmisoikeus-käsite on syytä säästää vain tärkeimpiin merkityksiinsä, jotta se säilyisi mielekkäänä. Tällöin jo YK:n sopimusten tärkeyttä joudutaan miettimään tarkoin. "Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimuksessa todetaan, että valtion tulee taata paras mahdollinen terveydenhuolto kansalaisilleen. Mutta missä kulkee parhaan mahdollisen raja?"
 

Lapsi pitää kiinni arjessa

Vastapainoa ihmisoikeustyön usein hitaalle luonteelle Kristiina Kourosin elämään tuo viime vuonna syntynyt eloisa tytär Tara.

"Meistä kumpikaan ei ollut potenut minkäänlaista vauvakuumetta. Sitten tuli sellainen kohta, jolloin alkoi tuntua, ettei tänne syntyminen mitenkään järkevää ole, mutta ei nyt mikään rangaistuskaan."

Työ Ihmisoikeusliitossa on osoittautunut juuri niin mielekkääksi kuin Kristiina Kouros odottikin. Se on asettanut myös omasta historiasta löytyvät työ- ja elämäntapakokeilut uuteen valoon.

"Koko 90-luku tuntui ajelehtimiselta, mutta kun aloitin työt täällä, tajusin, kuinka hyvä on, että tuli tehtyä ja nähtyä kaikenlaista."

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!