Kielten kohtalo

Kielten sukupuutto köyhdyttää koko ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Vieläkö katoavat kielet voidaan pelastaa?

Teksti: Sanna Jäppinen

PitkätKulttuuriAasiaKeski-AasiaVenäjäEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

 

 Kuva: Poika ja maapallo. (Kuvaaja: Veikko Somerpuro.)
 

Viime viikolla kuoli yksi kieli. Samoin käy tällä viikolla. Synkät ennustukset perustuvat kielentutkijoiden arvioon, että maailmassa on tällä hetkellä noin kuusi tuhatta puhuttua kieltä ja vuosisadan loppuun mennessä niistä 90 prosenttia kuolee.

"Todellista tuhoutumisvauhtia ei tietenkään tiedä kukaan, kuten ei kielten lukumäärääkään. Suurinta osaa maailman kielistä ei tutki kukaan, ja ne saattavat kuolla ilman, että sitä edes huomataan", toteaa slaavilaisen filologian professori Jouko Lindstedt, jonka yhtenä tutkimuskohteena on kielten monimuotoisuus.

Siirtymän hinta



Mitä kielen sammuessa sitten oikeastaan häviää? Eihän kukaan kielettä jää, yksi vain korvautuu toisella.

"Yksilön ja yhteisön kannalta traagisinta on siirtymän hinta", Lindstedt arvelee. "Kielen mukana kadotetaan yhteys perimätietoon ja identiteettiin. Vaikkei kieli sinänsä määrää meidän ajatteluamme, liittyy se aina tiettyyn kulttuurimuotoon. Ei ole itseisarvo, että kieliä pitäisi olla mahdollisimman paljon, mutta jokaisen kieli on arvokas sinänsä, kulttuurin tuotteena."

Itämerensuomalaisten kielten tutkija Annika Pasanen muistuttaa, että kielet kantavat mukanaan ikiaikaista viestiä siitä, kuinka maailmassa eletään ja kuinka luontoa säilytetään. "Ekokatastrofin uhatessa meillä ei yksinkertaisesti ole varaa hävittää kielten mukana tietoa, joka voi hyödyttää meitä kaikkia."

Kielen ja luonnon yhteenkietoutumisen huomaa kouriintuntuvasti, kun tarkastelee kielellistä ja biologista monimuotoisuutta: maantieteellinen yhteneväisyys on häkellyttävä. Suurin kielellinen rikkaus löytyy Papua-Uusi Guineasta, Indonesiasta, Nigeriasta ja Intiasta.

"Selitys diversiteettien yhteneväisyyteen on se, että lämpimillä ja luonnonrikkailla alueilla yhden yhteisön tarvitsema elinpiiri on ollut huomattavasti pienempi kuin pohjoisilla alueilla, joissa hengissä selviäminen on vaatinut liikkumista laajoilla alueilla", Lindstedt sanoo.

Hänen mielestään kielten pohjimmainen ero ei ole siinä, mitä niillä voidaan ilmaista, sillä periaatteessa kaikki asiat ovat kyllä ilmaistavissa joka kielellä, vaikkakin eri tavoin.

"Ratkaisevaa on se, mitä kielellä täytyy ilmaista. Esimerkiksi bulgarian kielessä on menneestä tapahtumasta kertoessaan pakko osoittaa, onko sen nähnyt itse vai kuullut toiselta. Suomessakin eron voi tehdä, mutta se ei ole mikään automaatio. Juuri tässä on kielellisen rikkauden ydin. Kielet kertovat ainutlaatuisista tavoista koodata ja jäsentää maailmaa."

Kielitieteilijät barrikadeille!



Pikemmin kuin perinteiseksi kielitieteilijäksi, jota kiinnostavat ennen muuta kielen rakenteet, Annika Pasanen nimeää itsensä kielisosiologiksi. "Opintoni lähtivät kyllä liikkeelle puhtaasta innostuksesta itse kieliä kohtaan, mutta nykyään tutkin kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan risteyskohtia."

Pasasen mukaan osallistuva kielentutkimus on kasvava suuntaus. "Eräs kollegani sanoi osuvasti, että me olemme tällaisia greenpeacelingvistejä."

Osallistumisen rinnalla kulkee käsi kädessä vastuu. Saako kielitieteilijä mennä sanomaan, että joku kieli pitäisi kielellisen monimuotoisuuden nimissä säilyttää, vaikka yhteisö itse olisi toista mieltä?

"Ei tietenkään. Kyllä tarpeen täytyy syntyä ihmisistä itsestään, ja sen jälkeen heitä voi tukea parhaansa mukaan", Pasanen sanoo. "Toisaalta ulkopuolisella on paitsi oikeus, joskus myös velvollisuus puuttua uhanalaisen kielen tilaan. Esimerkiksi Venäjällä – Karjalan tasavallassa ja Marinmaalla, jotka itse tunnen – ihmisten jokapäiväinen elämä voi olla niin rankkaa, että kielellisten oikeuksien puolustamiseen ei yksinkertaisesti riitä energiaa. Haluan auttaa vähemmistöjä kielensä elvyttämisessä, koska minulla energiaa ja resursseja on."

Lindstedt on Pasasen kanssa samoilla linjoilla. Oma virka ei osallistuvaa otetta vaatisi, mutta miehestä olisi vaikea kuvitella suhtautuvansa kielentutkimukseen täysin ulkopuolisena, sillä kysymykset kielellisestä tasa-arvosta ja oikeuksista ovat aina taustalla.

"Perusongelma on tietysti se, että suurin osa kielentutkijoista saa leipänsä sellaisista kielistä, jotka eivät ole millään tavoin uhanalaisia. Viime aikoina monet valtakieltenkin harrastajat ovat kuitenkin heränneet tutkimaan myös kielialueiden vähemmistökieliä, kuten vaikkapa baskia."

Kirous vai rikkaus?


Raamatun kertomus Baabelin tornista kuvaa kielten hajaannusta - karkotusta monikielisyyteen - joka kirouksena langetettiin ihmiskunnan päälle. Olisiko kirouksen voima vihdoin hellittämässä, kun englannista on muodostumassa ensimmäinen todella globaali kieli? Löytyykö yhteinen ymmärrys?

"Kielestä puhuttaessa pitää muistaa, että se koostuu kahdesta osasta: kommunikoinnista ja ihmisen omakuvasta, identiteetistä. Vaikka englanti tietyllä tasolla luo tasa-arvoa, synnyttää se samalla myös massiivista taloudellista ja älyllistä eriarvoisuutta", Jouko Lindstedt huomauttaa.

Tilannetta voidaan hyvin tarkastella Suomen vinkkelistä. Englannin ylivalta ei ole uhka niinkään itse kielelle – sanalainat eivät kieltä tapa – vaan kulttuuriselle suuntautumiselle ja kielen käyttöalueille.

"Hyvä esimerkki on yliopisto-opetus. Paineet lisätä englanninkielistä opetusta kasvavat koko ajan, ja väitöskirjat alkavat jo olla pääosin englanniksi. Näyttää siltä, että suomen aikakausi tieteen kielenä jäi hyvin lyhyeksi. 1900-luvun alussa taisteltiin kovasti, jotta se saataisiin yliopistolle ruotsin rinnalle, ja nyt englanti on ottamassa vallan", Lindstedt puistelee päätään.

Tavalliselle suomalaiselle englannin yleistyminen maailmankielenä on toki tuonut helpotusta. Riittää kun hallitsee yhden vieraan kielen, jolla useimmiten selviää.

"Samalla on kuitenkin kulttuurisesti suuntauduttu yhä enemmän englanninkielisiin maihin päin. Esimerkiksi käännöskirjallisuuden kohdalla tässä on suorastaan paradoksi. Eniten kirjoja käännetään siltä kieleltä, jota suomen jälkeen parhaiten osataan", Lindstedt ihmettelee.

Oravanpyörä on valmis. Englantia opiskellaan eniten, koska sitä opiskellaan eniten. Britanniassa julkaistaan eniten kirjanimikkeitä, koska kielialue on suuri. Englanninkieliset yliopistot pääsevät opiskelijavaihdoissa valitsemaan parhaat päältä – ja taas on lisää syitä opiskella englantia...

Lindstedt, itse esperanton innokas puolestapuhuja, kertoo kuvaavan esimerkin kielen ja kulttuurin suhteesta. Kun EU-kansanedustajille esitettiin kysymys, voisiko esperantoa – puolueetonta kieltä – ajatella unionin yhteiseksi kieleksi, tarjottiin kielloksi käytännön siirtymäongelmien ohella sitä, että "ei käy, sillä eihän esperantolla voi olla omaa kulttuuria".

"Niinpä. Esperantolla on jo tosin olemassa jonkinlainen kulttuurikin, mutta olennaista on se, että yhteistä kommunikaatiovälinettähän tässä oltiin etsimässä. Eli tahtomattakin joudutaan myöntämään, että kielen mukana valitaan aina myös jokin kulttuuri."

Vientituotteena kieli-imperialismi


Vaikka itse usein päivittelemme kuuluvamme pieneen kieliryhmään, maailmanlaajuisesti suomi on suuri kieli. Sen asema on vakaa, kuten muidenkin kansallisvaltioiden pääkielten. Mutta miten on pienten vähemmistökielten laita, jaksavatko ne taistella englannin hyökyä vastaan?

"Ei englanti pieniä kieliä uhkaa, vaan niiden kannalta paljon vaarallisempia ovat paikalliset valtakielet: espanja, arabia, kiina – suomikin, kun puhutaan vaikka inarinsaamesta", Lindstedt huomauttaa.

Onko globalisaatio sitten tuonut tähän kuvioon jotakin uutta? Ovathan miehittäjät kautta aikain tuputtaneet omaa kulttuuriaan alistetuille.

"Euroopassa ihannoitu kansallisvaltioajatus, joka korostaa yksi kansa, yksi kieli -ajattelua on nyt kulkeutunut muuallekin. Yksikielisyys ei monessakaan maassa ole ennen ollut mikään ihanne, pikemminkin päinvastoin, monikielisyydellä on pitkät perinteet."

Mikä kieli selviää?


Voiko kielestä sitten tehdä elinaikaennusteen, määritellä kuolevan kielen?

"Kielentutkijan on epäeettistä osoitella kuolevia kieliä, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten tehtiin", Annika Pasanen lisää. "Se on ennuste, joka saattaa toteuttaa itseään, sillä kielen kohtalo on arvaamaton."

Lähellä oleva tapaus on Pohjois-Norjassa puhuttu suomensukuinen kveeni. 1970-luvulla veikkailtiin yleisesti, että saamen kielet ehkä selviävät, mutta kveeni on mennyttä. "Kveenit suuttuivat, koska he kokivat, että heitä ollaan hautaamassa eläviltä. Nyt kieli elääkin revitalisaatiovaihetta eli se on viriämässä uudelleen."

Tärkeimmäksi uhanalaisen kielen selviytymiskeinoksi Pasanen nostaa niin sanotun ideologisen selkiytymisen. "Se tarkoittaa sitä, että vähemmistöryhmä tajuaa, että kielen säilyminen on nimenomaan heistä itsestään kiinni. Vastuu sysätään usein esimerkiksi koululle tai revitalisaatiota tapahtuu vain aktivistien ydinjoukossa, eikä se mene kovin syvälle."

Esimerkit löytyvät hyvin Pasasen tutkimista väestöistä: inarinsaamelaista ja rajantakaisista karjalaisista. "Inarinsaamen puhujia on vain nelisensataa ja he ovat vähemmistö vähemmistön joukossa – suomen ohella naapurina on huomattavasti suurempi pohjoissaamen kieli. He ovat ymmärtäneet, että tilanteita, joissa omaa kieltä pääsee puhumaan, pitää aktiivisesti luoda, jos niitä ei itsestään synny."

Karjalan kielen puhujat käyvät puolestaan juuri tällä hetkellä kädenvääntöä siitä, kenelle kielenelvytys oikeastaan kuuluisi. "Kun menee perheisiin kysymään, puhutteko itse lapsillenne karjalaa, tulee vastaan paljon selittelyjä kuinka vaikeaa se koulun, telkkarin ja naapurien vaikutuksen takia on."

"Ei kyse ole tietenkään tyhmyydestä ja laiskuudesta, vaan syyt ovat kipeitä ja syvällä historiassa. Vasta 15 vuoden ajan Karjalassa on saanut puhua omaa kieltä pelkäämättä rangaistusta. Mutta niin kauan kuin stigmasta ei päästä yli, ei myöskään voida toden teolla aloittaa kielen elvyttämistä", Pasanen huomauttaa.

Tällä hetkellä näitä kahta ryhmää yhdistää yhteinen kokeilu kielen pelastamiseksi. Saamelaiset löysivät maorien kehittämän kielipesämallin 1990-luvun alussa, ja inarinsaamelaiset ovat toteuttaneet sitä menestyksellä kuutisen vuotta. Kielipesä tarkoittaa alle kouluikäisille annettavaa täydellistä kielikylpyä: päiväkodissa puhutaan ensimmäisestä päivästä lähtien vain omaa vähemmistökieltä.

Ratkaiseeko raha?


Esimerkiksi Euroopassa vähemmistökielten puhujat ovat viime vuosikymmeninä nostaneet päätään ja vaatineet oikeuksiaan. Usein niitä on saatukin, kouluopetusta on muutettu monikielisemmäksi, samoin oppimateriaalia. Mutta millaiset ovat pienen kielen selviytymismahdollisuudet köyhässä kehitysmaassa?

"Toki rikkaissa maissa vähemmistöillä on etunsa, mutta piilee siinä riskinsäkin", Annika Pasanen arvelee. "Vähemmistö voi itsekin ryhtyä ajattelemaan, että raha on ratkaisu ongelmiin, ja ideologinen selviytyminen jää puolitiehen."

Esimerkiksi Suomessa on rahaa, mutta sitä myös tarvitaan rutkasti vähemmistöjen aseman turvaamiseksi: jo pelkästään koululaitos asettaa tiukat vaatimukset. Niissä maissa, joissa samanlaisia vaatimuksia ei ole, voidaan vähemmistön oikeudet turvata niukemminkin varoin.

"Useissa pienissä kielissä tämä tarkoittaa sitä, että tarjotaan edes alkuopetus omalla kielellä. Silloin ei lähdetäkään siitä ajatuksesta, että kaikilla olisi pääkieli äidinkielenä", Jouko Lindstedt toteaa.

Pasasen mielestä Venäjän kielivähemmistöillä on erityisen kurja asema. "Siellä kielivähemmistöjä tuetaan taloudellisesti hyvin vähän, mutta kuitenkin koululaitoksen muodolliset vaatimukset ovat hyvin tiukat, samoin joustamaton byrokratia. Kolmanneksi maata painaa vielä neuvostoajan perintönä erittäin vahva yksikielisyyden ihanne. Sitä kuvaa vaikkapa sananlasku: Kaikkein kaunein kieli on se, jota kaikki ymmärtävät."

Lindstedt muistuttaa lopuksi näköharhasta, joka pieniin kieliin helposti liitetään. "Usein ajatellaan, että vähemmistökielten puhujat tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Juuri pienten kieliryhmien puhujat ovat kuitenkin useimmiten monikielisiä, toisin kuin valtakielten puhujat. Yksikielisethän niitä kuluja loppujen lopuksi aiheuttavat."

Ilmestynyt Kumppanissa 5/2003


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!