Elokuvia tsunamin reitiltä

Rotterdamin filmifestivaaleilla nähtiin tuoreeltaan vielä keskeneräinen indonesialainen elokuva "Pysy hengissä!".

Teksti: Riitta Oittinen

Pitkät

Kuva: Akachai Uekrongthamin elokuva Beautiful Boxer (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän

Akachai Uekrongthamin elokuva Beautiful Boxer on vakuuttava, liikuttava ja viihdyttävä kasvutarina.

Aasialaisesta elokuvasta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä japanilaisia, kiinalaisia ja taiwanilaisia filmejä, jotka ovat menestyneet lännessä. Viime aikona myös thai-elokuvia on näkynyt jonkin verran, lähinnä festivaaleilla. Suomessakin on esitetty nostalginen super-kitsch-lännenelokuva Tears of the Black Tiger ja vetävä urheilu- ja sukupuolenvaihtokuvaus Beautiful Boxer. Valtaosa Kaakkois-Aasiasta on kuitenkin pimennossa.

Monilla kaakkoisaasialaisilla filmeillä ei ole tietoa kaupallisista markkinoista edes kotikentällään, jossa sensuuri vaikuttaa aihevalintoihin, esitysmahdollisuuksiin ja jopa valmiiden elokuvien "moraalittomien" nimien kieltämiseen. Lähes mustia aukkoja ovat Laos ja Kambodzha. Jälkimmäinen sentään näkyy valkokankailla ranskalaisen Bertrand Tavernierin tuoreessa lapsikauppaa ja adoptiota käsittelevässä dokufiktiossa Holy Lola.

Kehittyvistä maista kiinnostuneet Rotterdamin filmifestivaalit omistivat tänä vuonna Kaakkois-Aasialle laajasti huomiota. Filippiinejä, Indonesiaa, Malesiaa, Singaporea, Thaimaata ja Vietnamia käsittelevään kokonaisuuteen kiidätettiin jopa indonesialaisen Alex Siharin keskeneräinen, "post-tsunamivideoksi" nimetty Trep Hudep! ("Pysy hengissä!"). Alaotsikolla "He juovat jälleen kahvia" varustetussa dokumentissa haastatellaan tsunamista selviytyneitä Sumatran acehilaisia.

Lisää liikkumatilaa

Jos katastrofista voi sanoa mitään hyvää, se on laajentanut filmitekijöiden liikkumatilaa. He ovat vihdoin päässeet alueelle, jolla kuvaaminen on ollut vuosikausia kiellettyä.

Poikkeusoloissa syntyy poikkeusjälkeä. Trep Hudep! sisältää harvinaisen voimakkaan poliittisen latauksen. "Tervetuloa auttamaan, muttei hallitsemaan", toteaa esimerkiksi paikallinen muusikko Rafly. Filmin tuottaja Lulu Ratna puolestaan toivoo, että kuvausryhmä voisi seurata tilannetta paikan päällä vielä vuoden verran.

Kaikkiaan Rotterdamin ohjelmakokonaisuus muodostui kuudestatoista pitkästä ja miltei kuudestakymmenestä lyhytelokuvasta, joista jälkimmäisten suuri määrä kertoo rahoituksen niukkuudesta.

Maailmanensi-ilta oli muun muassa kymmenen vuoden kuluessa valmistuneella historiallisella vietnamilaisdraamalla Hat mua roi bao lau ("Hiljaisuuden morsian"). Euroopan ensi-illan sai kenen tahansa teatterinomistajan painajainen, kymmenen tunnin sosiaalidraama Ebolusyong isang pamilyang Pilipino ("Filippiiniläisperheen evoluutio"). Se alkaa Marcosin hallintokaudesta ja etenee ajassa niin paljon, että pitkäksi venähtäneenä tekoaikana eepoksen lapsinäyttelijä todella varttuu aikuiseksi.

Festivaalikoneiston puffaama, indonesialaisen veteraaniohjaaja Garin Nugrohon moskeijaan ja markkinapaikalle sijoittuva Rindu kami Padamu (Rakkaudesta ja munista) oli pettymys. Uskonnon arkielämää lävistävää vaikutusta kuvaavan työn idea on raikas, mutta toteutus oli kansannäyttämömäinen: hyvä, etteivät studiolavasteiden keskellä näytelleet ihmiset vilkuttaneet kameralle.

Kuva: Kuva indonesialaisesta Rainmaker-filmistä. (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän

Sateentekijä on indonesialaisessa syrjäkylässä tapahtuva surrealistinen taidefilmi.

Thai-elokuvan jokapaikan höylä

Kolmikymppinen ohjaaja Apichatpong Weerasethakul (tai Joe, kuten hän itseään kutsuu) oli kutsuttu Rotterdamiin keskustelemaan aasialaisesta elokuvapolitiikasta. Joeta on ylistetty thai-elokuvan voimahahmoksi, koska hän sekä auttaa nuorempia ohjaajia että kaivaa esille unohdettuja filmejä.

Päinvastoin kuin osa länsimaalaisista elokuva-asiantuntijoista väittää, Joen mielestä thai-elokuva ei kokonaisuudessaan voi hyvin. Tuotantomäärä on tosin kasvanut alle kymmenessä vuodessa noin kuusinkertaiseksi, ja nykyisin pitkiä elokuvia valmistuu seitsemisenkymmentä vuodessa. Tämä merkitsee kuitenkin elokuvan teollistumista ja persoonallisten äänten katoamista.

"Nykyisin kopioidaan sitä, mikä on suosittua. Esimerkiksi menestyneestä japanilaisesta kauhuelokuvasta tehdään thai-versio. Malesialaiset puolestaan kopioivat thai-kopioita."

Toisaalta Joen mielestä thai-elokuvamaailma on jatkuvassa liikkeessä, saippuasarjoista alkaen. Kevyen kuvauskaluston yleistyminen ja digitaalivallankumous antaa myös mahdollisuuksia sekä sensuurin kiertämiseen että erilaisen kerronnan toteuttamiseen.

"Videokamera on aivan eri tavalla silmien ja ruumiin jatke kuin iso ja raskas filmikamera."

Sitä, että yleisö on pitkään halveksinut kotimaista tuotantoa ja kaipaa "popcorn-elokuvaa", Joe ei pidä mitenkään thaimaalaisena erikoispiirteenä. Erityisongelma monessa Kaakkois-Aasian maassa kuitenkin on koko tiedotusilmapiiriä lävistävä demokratian puute.

Vaihtoehtoisia ja vähänkään kriittisiä ääniä vaientaa sensuurin lisäksi valtion tuen olemattomuus. Tämän vuoksi monet filmintekijät palkkautuvat suuriin studioihin miltei heti valmistuttuaan, jolloin on vaarana, että heistä tulee työnantajan sätkynukkeja. Omaperäisyyden puutetta lisää elokuvakoulutuksen käytännöllisyys, joka ei rohkaise irrotteluun. Kokeellisempi elokuva kääntyykin sitten helposti todella subjektiiviseksi. Koska vaihtoehtofilmeille ei myöskään ole esityspaikkoja, monet niistä leviävät vain piraattikopioina.

Joella itsellään on arkkitehdin koulutus, mikä näkyy hänen elokuviensa tilakäsityksessä ja miljöökuvauksessa. "Thaimaa on täynnä surrealistisia maisemia, idän ja lännen sekasotkua, kuten kreikkalaisilla pylväillä koristeltuja rakennuksia, graffiteja ja sensaatioita huutavia julisteita. Länsimaisen katsojan silmään tämä on eksoottista, mutta siellä asuvaa ympäristö voi kuvottaa."

Ehkä osin mainitsemansa visuaalisen kärsimyksen vuoksi Apichatpong Weerasethakul on kuvannut tuoreimman elokuvansa Sud pralad ("Trooppinen tauti") maaseudulla ja viidakossa. Festivaaleilla herätetty kysymys, voiko länsimaalainen ymmärtää thai-elokuvaa, asettui konkreettisiin yhteyksiinsä filmin ennakkonäytännössä. Kaksiosaisen elokuvan noin tunnin pituisen, maagisen ja hitaan tiikerinmetsästyskohtauksen aikana pienestä salista poistui kymmenkunta turhautunutta elokuvan-alan ammattilaista.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005