Reservaatista saluunaan

Viinaan menevä, helposti humaltuva ja maksa huonosti alkoholia polttava. Humalassa altis tappeluihin ja onnettomuuksiin. Juopon intiaanin stereotypiaan ei tutkijoiden mukaan ole uskomista – ja kuitenkin on.

Teksti: Anna-Kaisa Hiltunen

TerveysYhdysvallat

Amerikan intiaanit juovat Yhdysvaltain terveysviranomaisten mukaan keskimäärin harvemmin kuin muut amerikkalaiset. Aivan, harvemmin – tilastotieto voi kuulostaa yllättävältä, niin paljon myyttisiä tarinoita ”juopoista intiaaneista” liikkuu.

Humalahakuinen juominen on kuitenkin yleisempää intiaanien kuin muiden amerikkalaisten keskuudessa.

Terveysviranomaisten viime kesäkuisessa kyselyssä noin 44 prosenttia intiaaneista ilmoitti juoneensa alkoholia edellisen kuukauden aikana. Keskimäärin amerikkalaisista alkoholia oli juonut hieman yli puolet.

Yli kolmannes intiaaneista kuitenkin ilmoitti juoneensa itsensä humalaan. Muista amerikkalaisista ilmoitti humaltuneensa joka neljäs.

Kaikkiaan intiaaneista jopa 40 prosenttia on alkoholin ongelmakäyttäjiä, viranomaiset raportoivat.

”Juoppoihin intiaaneihin törmää usein reservaattien ympäristössä”, sanoo Helsingin yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Rani-Henrik Andersson. Hän on reissannut reservaateissa – joista suurin osa on alkoholin haittojen vuoksi nykyään määrätty kuiviksi – lukemattomia kertoja.

”Eivät kaikki tietenkään ongelmaksi asti juo. Mutta ne, jotka juovat paljon, juovat todella paljon.”

Köyhyys, syrjäytyminen, alkoholiongelma

Suurin osa Amerikan intiaanien alkoholiongelmista on Anderssonin ja tämän kollegan, Yhdysvaltain tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin mukaan yhteydessä yhteiskunnallisiin ongelmiin, köyhyyteen ja valinnanmahdollisuuksien puutteeseen.

Intiaaneja ja Alaskan alkuperäis­väestöä on Yhdysvaltain viranomaisten mukaan kaikkiaan noin 4,9 miljoonaa. Reilu kolmannes heistä asuu reservaateissa, joista monet ovat Yhdysvaltain köyhimpiä alueita.

Muualle muuttaneillakaan ei mene paljon paremmin: intiaanit ovat keskimäärin muita amerikkalaisia huonommin koulutettuja, ja intiaanien työttömyys on yleisempää kuin minkään muun ryhmän.

Sioux-intiaanien asuttama Etelä-Dakotan Pine Ridge on hyvä esimerkki reservaattien köyhyydestä. Jopa 45 prosenttia reservaatin asukkaista on työttömiä, palveluja on tuskin nimeksikään – ja alkoholismiin kuolee kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin muualla Yhdysvalloissa.

”Lisäksi tulevat historialliset sotatappiot, oman kulttuurin tuhoutuminen, arvostuksen menetys ja yhteiskunnallinen syrjintä. Niiden perusteella on helppo ymmärtää, miksi moni intiaani on tarttunut pulloon”, professori Henriksson tiivistää.

Historiallisesti intiaanien elinolot kurjistuivat eritoten 1800-luvulla, kun valkoiset valloittajat työnsivät alkuperäis­väestöä reservaatteihin. Intiaaniyhteisöjen perintei­set rakenteet murtuivat: metsästykseen ja keräilyyn perustuvat elinkeinot kuihtui­vat tilan puutteessa. Miehet menettivät työnsä lisäksi perheen elättäjän aseman. Osa lähti etsimään töitä reservaattien ulkopuolelta, ja muuttoliike hajotti perheitä.

Moni turvautui tislattuun, vahvaan alkoholiin, jonka eurooppalaiset olivat tuoneet mukanaan 1600-luvulla. Ja jonka makuun he olivat intiaanit tahallaan totuttaneet.

Viinan voimalla valloittajaa vastaan

Ennen eurooppalaisten kohtaamista suurin osa Amerikan intiaaneista ei tuntenut alkoholia lainkaan. Mantereen lounaisosissa nautittiin mietoja alkoholijuomia, kuten oluita, mutta niitäkin vain rituaalien yhteydessä. Eurooppalaiset turkis- ja muut kauppiaat käyttivät intiaanien tottumattomuutta ja huonoa viinapäätä häikäilemättä hyväkseen.

”Mitä tahansa intiaaneilta haluttiinkin, heille tarjottiin humalat. Eurooppalaiset ymmärsivät myös, että pidemmän päälle viina heikentäisi intiaanien kulttuuria”, Andersson sanoo.

Kierre oli valmis: valkoiset ajoivat intiaanit nurkkaan kurjistamalla näiden elinoloja, intiaanit yrittivät kulautella kurjuutta alas kurkustaan, mutta tulivat vain pahentaneeksi tilannettaan.

Hallitus yritti puuttua viinan kirojen leviämiseen kieltämällä alkoholin myynnin intiaaneille 1800-luvun alussa. Salakauppa kuitenkin jatkui, ja oli siinä osansa intiaaneillakin: he käyttivät viinaa myös osoittaakseen voimaansa valkoisia vastaan. Humalaa pidettiin mystisenä yhteytenä henkiin, ylimaallisten voimien tuojiin.

Sata metriä saluunaan

Taikavoimia tai ei, pullonhenki on aiheuttanut intiaaniyhteisöille uusia ongelmia.

Esimerkiksi etelädakotalainen lakotaintiaanivanhempi ja alkoholivalistuksen asiantuntija Phyllis White Shield sanoo amerikkalaistutkija Teresa Milbrodtin haastattelussa, että ennen alkoholia lakotayhteisö ei edes tuntenut sellaisia sosiaalisia ongelmia kuin parisuhdeväkivalta tai seksuaalinen hyväksikäyttö.

Nykyisin intiaaninaisten riski joutua väkivallan uhriksi on amerikkalaisviranomaisten mukaan suurempi kuin minkään muun ryhmän. Kolme neljästä henkirikoksen uhriksi joutuneesta intiaaninaisesta kuolee perheenjäsenen tai tutun surmaamana. Kaikkiaan intiaanit kuolevat lähes kolme kertaa muuta väestöä useammin henkirikoksen uhreina, ja jopa 60–90 prosenttia kuolemista liittyy alkoholiin.

Ja kun intiaanit kohtaavat alkoholin ja sen aiheuttamat ongelmat päivästä toiseen, he altistuvat alkoholismille sosiaalisesti. Milbrodtin mukaan keskustelut intiaaninuorten kanssa osoittavat, että nuoret uskovat juopon intiaanin stereotypiaan: siihen, että he ovat viinaan meneviä, helposti humaltuvia ja alkoholismille alttiita, koska he ovat intiaaneja.

Kuka juopoista intiaaneista sitten nykypäivänä hyötyy?

Ennen kaikkea tietysti viinakauppiaat, Andersson vastaa. He tahkoavat dollareita myymällä alkoholia varsinkin reservaattien rajojen tuntumassa. Myös hallitus ottaa intiaanien juopottelusta osansa verotuloina.

”Olen joskus laskenut, kuinka pitkälle reservaatin rajalta saa kulkea, ennen kuin törmää ensimmäiseen saluunaan tai viinakauppaan. Yleensä sata metriä riittää.”

Jutun lähteenä on tutkijoiden haastattelun ja viranomaistilastojen lisäksi käytetty Teresa Milbrodtin artikkelia ”Breaking the cycle of alcohol problems among native americans: culturally-sensitive treatment in the Lakota community” ja Lewis O. Saumin kirjaa ”The fur trader and the indian”.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!