Nainen nojaa polkupyörään rannalla.
Lotta Eriksson vietti puolitoista vuotta maailmalla pyöräillen.
Kuva: Jenni Toivonen

Pyörällä maailmalla

Parasta maailmalla on ihanat ja avuliaat ihmiset, sanoo Lotta Eriksson. Hän kiersi puolitoista vuotta Eurooppaa, Aasiaa ja Lähi-itää polkupyörällä.

Teksti: Marianna LaihoKuva: Jenni Toivonen

PitkätMatkailuKeski-Aasia

Eräänä kesäkuisena aamuna ympäristösuunnittelijaksi juuri valmistunut Lotta Eriksson, 27, hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti kiertämään maailmaa. Yksin.

Hän ajatteli olevansa matkalla muutaman kuukauden, ehkä puoli vuotta. Tai voisihan sitä polkea vaikka Intiaan.

Eriksson oli liikkeellä rennolla mielellä ja antoi itselleen luvan lopettaa pyöräilemisen koska vain, jos siltä tuntuu.

Matka kulki lopulta Itä-Euroopan kautta Istanbuliin. Sieltä Eriksson lensi Thaimaahan, josta pyöräili Keski-Aasian, Lähi-idän ja Euroopan kautta takaisin Suomeen. Kaiken kaikkiaan hän oli matkalla puolitoista vuotta.

Matkaa kertyi 15 000-20 000 kilometriä. Pyörä hajosi monta kertaa. Kerran Suomesta avustustöihin Nepaliin matkalla ollut Punaisen ristin työntekijä toi hänelle takavanteen.

Eriksson nukkui teltassa, autiotaloissa, hostelleissa, jurtissa ja paikallisten ihmisten kodeissa.

Hän polki kylissä ja kaupungeissa, aavikoilla ja lukuisten vuorten yli.

Miltä maailma näytti pyörän selästä? Antaa Lotta Erikssonin itse kertoa:

 

Maisemat

”Maisemien upeutta on vaikea kuvata: luonnon vehreyttä, aavikoiden minimalistista kauneutta, dyynejä, solisevia puroja, yksinäisten teiden hiljaisuutta. Parasta olivat vuoret.

Sitä ikävämpi oli todeta, miten huonosti – aina ei ollenkaan - jätehuolto on monessa maassa hoidettu, alkaen Itä- ja Etelä-Euroopasta.

Monet tapaamani ihmiset valittivat, että ilmastonmuutoksen aiheuttaman kuumuuden vuoksi maaperä on kuivaa ja sadot jäävät pieniksi. Ennen sateet tulivat ajallaan, nyt niitä saa odotella pitkään. Kun sateet tulevat, ne ovat usein rankkasateita. Se taas aiheuttaa ravinteiden huuhtoutumista maasta, mikä vaikeuttaa viljelyä.

Kalastajat haikailivat entisiä kalasaaliitaan, jotka olivat pienentyneet koralliriuttojen hävitessä esimerkiksi Myanmarissa. Pohjois-Intiassa vaelsi bangladeshilaisia ilmastopakolaisia, jotka olivat menettäneet tulvissa talonsa ja viljelyksensä Himalajan sulamisen vuoksi.

Syyrialaisia pakolaisia taas tuli vastaan Balkanilla. Pakolaiset panivat miettimään omaa etuoikeutta ja syytä lähteä reissuun.

Maailman miljardi autoa ei tiedä hyvää. Pelkäsin etukäteen liikenteen vaaroja ja saasteita. Autot ohittivatkin minut muutaman sentin päästä esimerkiksi Intian hullunmyllyssä.

Monesti tiet olivat kuitenkin niin huonossa kunnossa, että autot ajoivat hiljaa. Kylä- ja vuoristoteillä peltilehmien sijaan vastaani tallusteli lampaita, peuroja ja vesipuhveleita. Teitä ylittivät antiloopit, jakkihärät, sudet, rotat ja jos jonkinlaiset pikkuötökät. Puolivilliintyneitä koirajengejä sai hätyytellä keppi tanassa. Pari kertaa apina hyppäsi pyöränsarvien päälle.”

 

Ihmiset

”Sain osakseni parasta ja ikävintä nuoreen naiseen kohdistuvaa kohtelua: yhtäältä solidaarisuutta ja huolenpitoa ja toisaalta seksuaalista häirintää.

Häirintä alkoi heti alkumatkasta Suomessa itsensäpaljastajan muodossa. Pitkin matkaa oli vislausta, huutelua ja seksistisiä ehdotuksia. Skootteri saattoi ajaa pyörän vierelle ja kuski tai takanaistuja yrittää kouraista.

Turvaa toivat ystävälliset ihmiset ja heidän vieraanvaraisuutensa. Ja heitä oli paljon, kaikissa maissa.

Istuin levähtämässä tai syömässä, kun joku tuli tämän tästä pyytämään minua kotiinsa yöksi. Kodit olivat usein pieniä, perheenjäsenet nukkuivat samassa huoneessa. Minä muiden mukana.

Sain syödä paikallisia ruokia, ja lähtiessäni reppuuni lastattiin evästä moneksi päiväksi. Eräänkin kerran sovittelin monen kilon painoista vesimelonia pyörän päälle.

Pikkukylissä koko väki tuli katsomaan minua tai vähintään etsittiin joku englannin kieltä osaava tulkiksi. Jos kieltä ei ollut, asioita selvitettiin elein ja hymyin.

Vanhemmat naiset saattoivat soittaa päivien päästä kysyäkseen, miten matkani sujuu. Eräs pyysi äitini sähköpostiosoitteen, jotta hän voi meilata hänelle, että on tavannut minut.

Olin ylittämässä Kirgisiassa vuorta, kun autolla ohi ajava nainen pyysi minua tulemaan hänen mummonsa luo yöksi. En halunnut pyöräillä saamaa matkaa uudelleen vuoren rinteelle, joten kieltäydyin. Nainen sanoi tuovansa minut pyörineni takaisin samaan paikkaan.

Mummo lämmitti saunan, pesi, tarjosi ruokaa, peitteli sänkyyn ja silitti vielä hiuksia. Tytär toi minut seuravana päivänä autolla ylös vuoren rinteelle.”

 

Lotta

”On vaikea sanoa, millainen Lotta lähti ja millainen palasi, sillä ihminen muuttuu puolentoista vuoden aikana muutenkin.

Ainakin kunto koheni; lähtiessäni olin vain työmatkapyöräilijä. Ainoa kokemukseni pitkän matkan pyöräilystä oli saariston rengasreitti.

Pyöränhuollosta olin kirjoittanut vihkoon perusohjeet. Opin korjaamaan pyörää tienposkessa, miettimällä ajan kanssa.

Matkalla on tultava itsensä kanssa toimeen, mikä ei ole aina helppoa. Kun nukkui yksin teltassa ja polki autioita teitä vuorille, aika hyvin pääsi sinuiksi itsensä kanssa.

Pyörämatkalla mikään ei mene, kuten on suunnitellut. Ja aina on vastatuuli. Kyllä siinä jotain elämästä oppii.

Matkani aikana kaikki tavarani varastettiin huonekaluja ja päiväkirjoja myöten mummoni kellarista Tampereella. Ennen matkaa olisin hermostunut kunnolla. Kotiin palatessani se ei tuntunut maailman lopulta. Olivathan kaikki tarvitsemani tavarat mahtuneet puolitoista vuotta pyörän päälle.”