Kolumbialainen entinen sissitaistelija Myriam Rodríguez.
Vasemmalla Myriam Rodríguez nuorena sissitaistelijana, oikealla toukokuussa 2018 kuvattuna Helsingissä Maailma kylässä -festivaalilla.
Kuva: Saara Kivimäki

Sissitaistelijaäidin uskomaton elämä: Kranaatteja vaippakassissa

Millaista on ollut sotia naisena kolumbialaisen sissiliikkeen matkassa? Entä rakastaa karismaattista sissijohtajaa? Tapasimme Myriam Rodríguezin, sissitaistelijan ja äidin, jolla on melkoinen tarina kerrottavanaan.

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Saara Kivimäki

PitkätDemokratiaIhmisoikeudetRauhaKolumbia

Ollaan sissitaistelijoiden majassa Kolumbian vuoristoseudulla. Pieneen mökkiin on sulloutunut maastonvihreään pukeutuneita, parrakkaita nuoria miehiä. Yhdellä on baretti päässään, toinen on loukkaantunut.

Ympärillä riehuvasta sisällissodasta huolimatta tunnelma on rento, jopa iloinen. Syy löytyy huoneen keskeltä: muusikko soittaa ja laulaa hilpeästi rohkeasta sotilaasta, joka kuolee urhoollisesti luoteihin. 

Soittajan vierellä hymyilee komea mies, Carlos Pizarro, M-19-sissiliikkeen komentaja.

Näkymä sotilaista lävähtää silmille valkokankaalla Pizarro-dokumenttielokuvassa, joka näytettiin viime viikonloppuna Maailma kylässä -festivaalilla. Arkistopätkä pysäyttää: tähän mieheen siis Myriam Rodríguez, itsekin kolumbialainen sissitaistelija, rakastui. 

Ja tämän miehen hän myös sittemmin menetti, brutaalilla tavalla.

Eliittiä vastaan

Pizarro-dokumentti (2015) on lukuisilla palkinnoilla palkittu elokuva poikkeuksellisen perheen elämästä. Se kertoo kapinalliskomentaja Carlos Pizarron tarinan pahamaineisesta sissijohtajasta rauhanliikkeen puolustajaksi, hänen tyttärensä María José Pizarron muistojen kautta.

Elokuvan Suomen näytöksen jälkeen Maailman Kuvalehti haastatteli Helsingissä vierailevaa Pizarron puolisoa, nykyisin 66-vuotiasta Myriam Rodríguezia sekä perheen että koko Kolumbian vaiheista. 

Carlos Pizarro ja Myriam Rodríguez olivat monilla mittareilla poikkeuksellinen pari. Molemmat tulivat keskiluokkaisista kolumbialaisperheistä, mutta päätyivät lopulta taistelemaan M-19-sissien riveihin. 

Mikä sai Rodríguezin alun perin liittymään sissiliikkeeseen? Taustalla oli 1970-luvun voimakas opiskelijaliike.

"Olin asunut Yhdysvalloissa, josta toin mukanani Vietnamin sodanvastaisen ajatusmaailman", Rodríguez kertoo.

Idealistiset opiskelijat vastustivat Rodríguezin mukaan ”demokratioita, jotka eivät olleet todellisia”. Valtioita, kuten Kolumbiaa, jota hallittiin vain pienen eliitin ehdoin, köyhän valtaväestön kustannuksella.

"Siksi tartuimme aseisiin. Halusimme pystyä tekemään päätöksiä omasta elämästämme."

Yllätysrakkaus

Rodríguez meni naimisiin jo nuorena ja synnytti esikoistyttärensä Claudian. Ensimmäisen miehensä kanssa Rodríguez ehti asua yhdessä New Yorkissa, mutta puoliso ei ollut yhtä yhteiskunnallisesti aktiivinen eikä kiinnostunut opiskelijaliikkeestä.

Rodríguez päätti palata kotimaahansa, jossa sisällissota oli syttynyt 60-luvun puolivälissä ja sissikapinalliset olivat aktivoituneet. FARC syntyi jo 50-luvun lopulla maaseudun ihmisten kärsimyksistä, mutta liike alkoi saada hiljalleen vahvan kommunistisia piirteitä.

"M-19 ei halunnut profiloitua leninistiseen ideologiaan. Siitä tuli siis kansalliseen aatteeseen keskittyvä sissiliike", Rodríguez kuvailee.

"Carlos ei varsinaisesti ollut mikään tanssija."

Nuori Rodríguez oli vasta palannut Kolumbiaan, kun hän sai kutsun ystävänsä juhliin. Pukukoodi oli virallinen, ja vasta muuton läpikäyneenä Rodríguez joutui lainaamaan iltapuvun ystävältään. Se oli kokopitkä, punainen luomus.

Juhlissa huomio kiinnittyi mieheen, jolla oli päällään hiukan liian pieni, vaaleanpunainen paita, ystävän lainavaate sekin. Mies oli Carlos Pizarro, jota muodollisuudet tai pukukoodit eivät kiinnostaneet. Se vetosi Rodríqueziin, joka itsekin uhmasi kaikkea konservatiivista ja vanhakantaista.

Sinä iltana tanssittiin paljon, vaikka "Carlos ei varsinaisesti ollut mikään tanssija". Myöhemmin Rodríguez muistelee, kuinka hän rakastui ennen kaikkea Pizarron ääneen, joka kumpusi syvältä vatsanpohjasta. Myös tummiin silmiin, mutta erityisesti vahvoihin, miehekkäisiin käsiin.

Vaarallista elämää

Pizarro oli komea ja karismaattinen kolumbialainen, mikä välittyy selvästi myös dokumentin arkistovideoista. Kiharapäinen hurmuri kävelee kumisaappaissaan tottuneesti Kolumbian vuoristossa, ase olalla keikkuen.

Miehen karisma oli tuhansien kolumbialaisten naisten mieleen, "vaikkei Carlos naisten huomiota tietoisesti hakenut". 

Rodríguezille ja Pizarron seuraajille olennaista oli, että mies oli sydämeltään aito johtaja.

"Koko M-19 oli valmis kuolemaan Carlosin puolesta. Hän esimerkiksi söi aina viimeisenä, ja ansaitsi joukkojensa arvostuksen", Rodríguez kertoo.

Pariskunnalle syntyi pian yhteinen lapsi, María José Pizarro. Rodríguez oli siis jo kahden lapsen äiti, ammatiltaan tekstiilisuunnittelija ja tämän lisäksi myös militantti, joka otti osaa kaupunkialueilla tapahtuviin hyökkäyksiin, kantaen asetta mukanaan.

"Pistin pyssyn taakse housunkaulukseen, ja menin töihin." 

Yhdessä elokuvan kohtauksessa kuvaillaan, kuinka perhe oli vaarassa paljastua. Kadut olivat täynnä hallituksen sotilaita, ja Rodríguez pakeni kodistaan lapset mukanaan, kranaatteja vaippakassissa. 

Tuolla kertaa pako onnistui, mutta perhe koki myös useita vastoinkäymisiä. Vuonna 1979 Pizarro ja Rodríguez pidätettiin, heitä kidutettiin ja he joutuivat vankilaan kolmeksi vuodeksi. Lapset jäivät sukulaisille hoitoon.

Kuvassa kaksi pikkulasta hiekkarannalla venhempiensa kanssa.

Takaisin rintamalle

Dokumentissa koskettavinta ovat kenties Pizarron tyttären María Josén kysymykset: Miksi vanhemmat hylkäsivät minut? Miksi he valitsivat aseet yhä uudelleen? Miksi Kolumbian kansa oli tärkeämpi kuin omat lapset?

"Joka kerta dokumentin katsominen on minulle hyvin henkilökohtaista. Tyttären kysymykset iskevät syvälle – osaan minulla on olemassa vastaus, osaan ei", Rodríguez sanoo.

Armahduksen saatuaan vanhemmat palasivat rintamalle. M-19 siirtyi yhä enemmän vuoristoseuduille, koska suurten aseryöstöjen ja liikkeen väkivaltaisen toiminnan takia vastustus sissejä kohtaan kasvoi. Silti pariskuntaa ajoi vahvempi voima, usko siihen, että kotimaan epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus saataisiin ratkaistua.

"Emme tienneet, että sota jatkuisi niin pitkään."

Rodríguez-Pizarron perhe sai olla tavallinen perhe vain pienten välähdysten verran. Yksi näistä hetkistä oli yhteinen Kuuban-loma, taistelujen välissä, kun vanhemmat ja molemmat tyttäret pääsivät leikkimään yhdessä rantahietikolla.

Isän käsi oli paketissa, sillä hän oli loukkaantunut taistelussa. Kuvia rannalta katsoessa ei voi olla miettimättä, mitä vanhemmat uhrasivat maansa takia.

Miten äitinä voi tehdä valinnan perheen ja taisteluiden välillä?

"Se on ollut hyvin vaikeaa ja kovaa. Emme tienneet, että sota jatkuisi niin pitkään. Se on kierre, joka jatkuu ja jatkuu", Rodríguez vastaa herkistyen.

Ratkaisematon kuolema

Pizarro oli harvinainen mies siitä, että hän ymmärsi sotilaana myös rauhan tärkeyden. Häntä onkin kuvattu pasifistisissiksi: viimeisinä vuosinaan hän alkoi kampanjoida voimakkaasti rauhan puolesta. 

M-19 luopui lopulta Pizarron johdolta aseistaan, ja liike muuttui poliittiseksi puolueeksi. Pizarro asettui presidenttiehdokkaaksi.

"Sotaherrasta rauhan puolustajaksi", eräs lehtiotsikko Pizarrosta julisti.

"Pelkään enemmän rauhan epäonnistumista kuin kuolemaa", Carlos Pizarro sanoo yhdellä arkistovideolla.

Kolumbiassa solmittiin yksi lukuisista rauhansopimuksista vuonna 1990. Tätä myös Carlos Pizarro oli keskeisenä henkilönä neuvottelemassa. 

Perhe sai lyhyen hetken viettää normaalia perhe-elämää, joka kesti kuitenkin vain 45 päivää.

Huhtikuun 26. päivä Carlos Pizarro astui Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa lentokoneeseen. Tapahtui jotain poikkeuksellista lentoilun historiassa: asemies avasi tulen yläilmoissa ja ampui 38-vuotiasta Pizarroa 15 kertaa päähän.

Pizarro kiidätettiin sairaalaan. Dokumentissa nähdään sydäntä riipaiseva hetki, jossa Pizarron kannattajat saavat sairaalan edessä kuulla, että heidän johtajansa on menehtynyt. Puhkeaa valtava raivo, itku ja huuto. Ihmiset puivat nyrkkiä, repivät hiuksia päästään. 

Seurasi kolmen päivän ruumiinvalvojaiset ja maansuru. Samalla perhe menetti myös isän. Pizarron palkkamurha on edelleen ratkaisematta.

Kohtalon vaalit

Vuonna 2016 Kolumbiassa solmittiin jälleen uusi rauhansopimus, jolle on asetettu kovat odotukset. Epäselvää vielä on, miten hauras rauha todella kestää.

"Tulevaisuudesta ei ole takuita. Olemme edelleen vasta rakentamassa demokratiaa", Rodríguez sanoo.

Viime vuonna FARC-sissit saattoivat aseistariisumisensa päätökseen. Myös he ovat M-19-liikkeen tapaan kääntyneet poliittiseksi puolueeksi.

Kolumbiassa on juuri nyt meneillään presidentinvaalit. Kamppailu on siirtynyt toiselle kierrokselle, jossa toisensa kohtaavat politiikan ääripäät, kovan linjan konservatiivi ja rauhansopimuksen kriitikko Iván Duque sekä vasemmistosiiven Gustavo Petro, entinen sissitaistelija hänkin.

Petron kampanjapäällikkönä toimii Carlos Pizarron tytär, María José Pizarro. 

Kuten María Josélle, myös monelle muulle kolumbialaiselle vaalit ovat ratkaisun kysymys. Saako Kolumbia johtajan viimein hallitsevan eliitin ulkopuolelta?

Palataan vielä hetkeksi siihen vuorilla sijaitsevaan sissimajaan, jossa taistelijat kuuntelivat hymysyin laulua urhoollisesta sotilaasta, joka kuoli luoteihin. Suurin osa näistä hymyilevistä nuorukaisista, Pizarro mukaan lukien, kuoli lopulta itsekin väkivaltaisesti.

Tuhannen taalan kysymys on, oliko heidän kuolemillaan merkitystä – saako Kolumbia viimein rakennettua uuden alun?

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.