Artikkelikuva
Mario Rizzi on käsitellyt teoksissaan muun muassa pakolaisuutta, identiteettiä, stereotypioita, kulttuurien risteämiskohtia ja islaminuskoa.

Elokuvantekijä Mario Rizzi: ”Tulin videotaitelijaksi Suomessa, kun laitoin ihmiset laulamaan Hämähämähäkkiä”

Helsinki Biennaalissa esittäytyvä italialaissyntyinen elokuvantekijä Mario Rizzi on kasvanut taiteilijaksi kotimaansa ulkopuolella - myös Suomessa. Hänen työskentelytapansa on heittäytyä elämään arkea kuvattaviensa kanssa.

Kamera tallentaa teltan siivoamista. Nainen kokoaa likaa lyhyellä luudalla. Vesikanisterissa on reikä. Lasta pestään isossa muoviastiassa. Puhelinsoittoja kotiin perheelle. Nainen viipaloi perunoita alumiinivuokaan. Avustusjärjestöltä saadaan huopia. Nainen toivoo, että saisi lastenhoitotarvikkeita pienelle lapselleen. Teltassa sänkynä toimii patjapino. Lapsi pyörii patjojen päällä pehmoleluapinan kanssa. Hän kierii sängyllä nukkuvan isoveljen päälle, haluaa saada hänet ylös.

Nämä arkiset hetket, liikkuvat kuvat, kertovat tarinaa pakolaisleirin arjesta. Mario Rizzin (s. 1962) dokumentti Al Intithar/ The Waiting (2013) eli suomeksi Odotus, kertoo Syyrian sotaa lapsineen paenneen äidin elämästä Jordanian pakolaisleirillä. Elokuva on ensimmäinen osa Rizzin BAYT-trilogiasta, joka on nähtävillä kesän aikana Helsinki Biennaalissa.

Toukokuisessa Helsingissä vieraillut Rizzi kertoo viettäneensä kyseisellä pakolaisleirillä useamman kuukauden. Hän eli pakolaisleirin asukkaiden kanssa ja kuvasi heidän arkeaan. Tämä on ohjaajan metodi: viettää kuvattaviensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

”Pitkäaikainen dokumentointi on minulle ainoa oikea tapa tehdä tätä työtä. Opin itse ihmisenä ja taitelijana juuri tällä tavoin”, Rizzi sanoo.

Mario Rizzi: BAYT (KOTI/HOME), 2013–2019.

Rizzi syntyi ja kasvoi Italiassa, mutta taiteilijaksi ja elokuvantekijäksi hän on kasvanut kotimaansa ulkopuolella. Hän on työskennellyt esimerkiksi Palestiinassa, Turkissa, Jordaniassa, Ranskassa – myös Suomessa. Teoksissaan hän on käsitellyt pakolaisuutta, identiteettiä, stereotypioita, kulttuurien risteämiskohtia ja islaminuskoa.

Rizzi opiskeli ensin Roomassa psykologiaa ja valokuvausta, joista jälkimmäinen vei mukanaan. 1990-luvun lopulla Rizzi pääsi residenssiin Hollantiin, pieneen kaupunkiin lähellä Utrechtia. Residenssi sijaitsi psykiatrisen sairaalan ympäristössä.

”Taiteilijat saivat itse päättää, millaista työtä siellä tekevät. Meillä oli mahdollisuus tehdä yhteistyötä psyykkisesti sairaiden potilaiden kanssa, mikäli niin halusimme. Päätin tehdä projektin heidän kanssaan”, Rizzi kertoo.

Jotkut psykiatrisen sairaalan potilaista olivat syyllistyneet vakaviin henkirikoksiin, joukossa oli jopa sarjamurhaaja.

Rizzi vietti psykiatrisen sairaalan ympäristössä viisi kuukautta. Jotkut potilaista olivat syyllistyneet vakaviin henkirikoksiin, joukossa oli jopa sarjamurhaaja. Taiteilija sai lähteä potilaiden kanssa pois varsinaisesta sairaalamiljööstä, usein kaupungille Utrechtiin.

”Annoin heille omat kamerat käyttöön. Koin, että he itse olivat parhaita oman elämänsä kuvaamisessa.”

Valokuvia kertyi tuhansia, ja niistä koottiin valokuvakirja They Tell Me I´m Sick But I Function Good. Teoksen nimi on suora sitaatti yhden potilaan suusta.

”Kysyin ensin kirjan työstämisessä mukana olleilta kuratoijilta, mitkä kuvat haluamme kirjaan. Ne valokuvat, jotka jäivät valinnan ulkopuolelle, päätyivät kirjaan. Ajattelin, että kirjaan ensimmäiseksi halutut valokuvat olisivat juuri stereotypioita mielisairaalapotilaista ja heidän elämästään.”

Hämähämähäkki on monessa maassa tunnettu lastenlaulu. Videossa laulu yhdistää ihmisiä myös globaalilla tasolla. Laulu ymmärretään, vaikka kieltä ei ymmärtäisikään.

Hollannin jälkeen Rizzin työskentely on jatkunut eri puolilla maailmaa, Suomessakin. Parikymmentä vuotta sitten Rizzi saapui Taivalkoskelle. Hän antoi jälleen kamerat paikallisille ihmisille. Valokuvien ohella syntyi videoteos Hämähäkki (2000), jossa eri-ikäiset taivalkoskelaiset laulavat tunnettua lastenlaulua. Videosta tuli yksi Rizzin tunnetuimmista teoksista.

”Halusin, että videossa esiintyvät henkilöt saavat jonkinlaisen yhteyden sisäiseen lapseensa. Hämähämähäkki on monessa maassa tunnettu lastenlaulu. Videossa laulu yhdistää ihmisiä myös globaalilla tasolla. Laulu ymmärretään, vaikka kieltä ei ymmärtäisikään.”

Videoteoksen myötä valokuvaajasta tuli myös videotaiteilija.

”Haaveeni oli aina ollut tehdä liikkuvaa kuvaa ja elokuvaa. Suomessa minusta kuoriutui videoteosten tekijä”, Rizzi iloitsee.

Istanbulilaisessa suutariliikkeessä Rizzi kasvoi elokuvantekijäksi.

Haave elokuvan tekemisestä täyttyi, kun Rizziä pyydettiin tekemään elokuva näyttelyyn Istanbuliin. Idea syntyi istanbulilaisessa suutariliikkeessä.

”Menin liikkeeseen, jossa isä ja poika työskentelivät yhdessä. Heidän välillään oli selkeä jännite ja lumouduin. Tulin myöhemmin paikalle tulkin kanssa ja kysyin heiltä, voisinko kuvata heidän työskentelyään ja elämäänsä kolmen kuukauden ajan elokuvaa varten. He suostuivat.”

Suutariliikkeessä Rizzi kasvoi elokuvantekijäksi. Murat ve Ismail (2005) -elokuvassa kuvataan isän ja pojan välistä suhdetta ja heidän vaikeaa taloudellista tilannettaan. Samalla piirtyy kuva Turkin yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kun Rizziltä kysyy inspiraatiosta ja taiteellisen työskentelyn innoittajista, hän vastaa empimättä.

”Suurin inspiraationi on antaa ääni heille, joilla sitä ei syystä tai toisesta ole.”

Parasta työssä ovat kohtaamiset ja tutustumiset ihmisiin, jotka ovat ehkä jollain tavalla ulkopuolisia yhteiskunnassa tai omassa elämässään.

”Olen usein itsekin ulkopuolisen asemassa, kun yritän sopeutua eri ympäristöihin ja tapoihin eri maissa töitä tehdessäni.”

Helsinki Biennaali 12.6.-26.9.2021. Mario Rizzin BAYT-trilogia nähtävissä Helsingin taidemuseo HAMissa. Ensimmäinen osa esitetään myös Luotsitalossa Vallisaaressa.

Lisätietoja: https://helsinkibiennaali.fi/

Tilaa Maailman Kuvalehti