Artikkelikuva
Pirkka-Pekka Petelius sanoo, että ne asiat, joihin oma mielenkiinto kohdistuu, tulevat elämässä vastaan tavalla tai toisella. "Asioilla on tapana virrata, eikä hampaat irvessä pakottaminen auta."

Ennen Pirkka-Pekka Petelius hauskuutti kansaa, nykyään hänen juttunsa vetävät vakavaksi: ”Jos ihmislaji aikoo selviytyä, nyt on viimeinen aika toimia”

Petelius on aina rakastanut kahta: luontoa ja lasten maailmaa. Nuorten huoli maapallon tilasta kosketti entistä koomikkoa niin, että eläkepäivät saivat vaihtua kansanedustajan ammattiin.

Sketsihahmoa näyttelemässä. Lintuja rengastamassa. Eduskunnan täysistunnossa.

Kaikkialta täältä Pirkka-Pekka Peteliuksen, 67, on vuosien varrella voinut löytää.

”Minulla ei ole koskaan ollut suunnitelmaa elämän varalle. Uteliaisuus on aina vienyt eteenpäin. Inhoan sanaa ’ura’, se tarkoittaa sitä, että putkahdetaan toisesta päästä sisään ja toisesta ulos. Ei elämä ole sellaista, vaan paljon vivahteikkaampaa”, Petelius sanoo.

Peteliusta voi hyvällä omatunnolla kutsua monitaituriksi. Kiinnostuksen kohteita hänellä on aina ollut paljon. Kolmevuotiaana poika ilmoitti, että isona hänestä tulee “lintutieteen tohtori”. Myöhemmin koulussa hän kiinnostui historiasta ja kielistä. Sitten hän päätyi Teatterikorkeakouluun.

”Jokin ilmaisullinen polte minussa oli. Ihailin näyttelijöitä ja ajattelin, että sellainen elämä ei ainakaan ole tylsää. Näyttelijä saa elää useamman ihmisen elämää.”

Näyttelijöissä Petelius havaitsi jotain, mikä muualla yhteiskunnassa oli piilossa: aikuisetkin saattoivat olla hauskoja, leikkisiä ja intuitiivisia. Sellaisten ihmisten ympäröimänä olisi hyvä elää ja tehdä töitä, Petelius ajatteli.

”Myöhemmin ymmärsin, että taiteilija on sijaiskokija. Taiteilijan kautta jokainen pääsee kokemaan elämän tragediaa ja komediaa.”

Luonto on osa persoonaani, sitä ei voi mitenkään irrottaa minusta.

Petelius puhuu elämänsä eri vaiheista “näytöksinä”. Siirrytään siis Peteliuksen elämän toiseen näytökseen. Siihen liittyvät olennaisesti kaksi asiaa: luonto ja lapset, tai pikemminkin lapsellisuus.

Luontoa Petelius on rakastanut aina. Rakkaus siirtyi häneen jo kotoa, sillä perhe vietti paljon aikaa ulkoilmassa. Vuosien varrella luontorakkaus kasvoi ympäristöaktivismiksi, ja nykyään Petelius käyttää suuren osan ajastaan ilmasto- ja ympäristöasioiden seuraamiseen.

”Luonto on osa persoonaani, sitä ei voi mitenkään irrottaa minusta.”

Peteliuksen luontosuhteesta tiedettiin myös perhepiirin ulkopuolella. Kävi niin, että häntä pyydettiin tekemään Yleisradion Luontoilta-ohjelmaa. Siinä vaiheessa Petelius oli ehtinyt kuunnella kyseistä ohjelmaa jo kolmekymmentä vuotta. Rimakauhusta huolimatta hän otti pestin vastaan. Ensimmäistä juontoaan mies ei unohda koskaan: se oli kahden tunnin suora kontaktilähetys, hyppy tuntemattomaan.

Näin harrastuksesta tuli myös ammatti. Sittemmin Petelius on huomannut saman asian yhä uudestaan: ne asiat, joihin oma mielenkiinto kohdistuu, tulevat elämässä vastaan tavalla tai toisella. Asioilla on tapana virrata, eikä hampaat irvessä pakottaminen auta.

”Minulta on kysytty, että mitä hyötyä on ollut panostaa luontoon niin paljon. Siihen vastaan: kaikesta, mihin nokkansa laittaa, on hyötyä! Se tuo tiedollista ja henkistä pääomaa, jota ei millään rahalla saa.”

Lasten kanssa oleminen puhdistaa ja raikastaa.

Jos joku osaa suunnata nokkansa aina uusiin seikkailuihin, niin lapset. Petelius tunnustautuu lasten maailman rakastajaksi.

”Lapsi hahmottaa maailmaa leikin kautta. Miksi ihmeessä aikuinen lakkaa tekemästä niin? Itse olen ylpeästi lapsellinen, ja kannustan muitakin siihen.”

Myös lastenohjelmia Petelius on tehnyt, esimerkiksi sellaisen, jossa lähdetään lasten kanssa luontoon.

”Lapsi näkee ja kokee elämän tavalla, johon me kalkkikset emme enää pysty. Kiintolevymme on junttaantunut jo täyteen. Lasten kanssa oleminen puhdistaa ja raikastaa.”

Samaa raikkautta tuo myös taide ja kulttuuri. Ne ovat Peteliuksen mukaan kiinteä osa ihmisyyttä; instituutioita, jotka tekevät leikistä, luovuudesta ja hulluudesta hyväksyttyjä myös aikuisille.

Parhaimmillaan viihteellä on eheyttävä ja kansaa terapoiva vaikutus.

Entä sitten viihde – sirkushuveja kansalle?

Ei, vaan paljon enemmän, Petelius vastaa. Viihteellä on tärkeä yhteiskunnallinen rooli, vaikkei sitä aina tunnisteta.

”Viihde ei ole todellisuuspakoa, vaan oleellinen osa elämää. Ihminen janoaa viihtymistä ja samaistumista. Parhaimmillaan viihteellä on eheyttävä ja kansaa terapoiva vaikutus.”

Sketsihahmoja Petelius on luonut lukemattomia, mutta niistä ehkäpä suosituin on ”Apuva-mies”, joka nähtiin vuosien 1990-1992 aikana sketsisarjoissa Pulttibois ja Manitbois. Sittemmin yleisö on vaatinut hahmoa lavalle yhä uudestaan.

”Se on yksi tyhmimpiä ja yksioikoisimpia hahmoja, joita olen koskaan luonut. Luulen, että sen suosio perustuu lapsenomaiseen hölmöydestä nauttimiseen.”

Tämä on Peteliuksen vinkki ihan kaikille: ihmisyyteen kannattaa heittäytyä täysverisesti.

”Älkää tappako lasta sisällänne, sitä uteliaisuutta ja riemua. Leikkikää, aina!”

En voinut enää seistä kädet oikosenaan kun näin, mitä maailmassa tapahtuu.

Näin saavutaan Peteliuksen elämän kolmanteen näytökseen. Sen alussa hän yritti jo jäädä eläkkeelle, mutta se ei ottanut sujuakseen. Niinpä hänestä tuli Vihreiden kansanedustaja. Sanaa ”poliitikko” Petelius kuitenkin vierastaa. Hänelle kyse on yksinkertaisesta asiasta: päätöksentekoon osallistumisesta.

”En ole poliitikko sen enempää kuin näyttelijäkään. Elämänasenteeni on se, etten jumitu mihinkään. En laita kaikkia munia samaan koriin vaan yritän pitää hoksottimet auki ja nuuskia ympäriinsä.”

Peteliusta oli pyydetty asettumaan ehdolle jo vuosia. Vuoden 2019 vaaleissa se sitten tapahtui.

”En voinut enää seistä kädet oikosenaan kun näin, mitä maailmassa tapahtuu. Vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.”

Luontokato, ilmastonmuutos ja etenkin nuorten huoli ilmastosta. Nämä saivat Peteliuksen vakuuttumaan siitä, että nyt piti toimia. Nyt Petelius pohtii ammatikseen tulevaisuutta, esimerkiksi eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan jäsenenä.

”Maapallo ei tarvitse ihmistä. Mutta jos ihmislaji aikoo säilyä tällä pallolla, nyt on viimeinen aika toimia.”

Tulevaisuus edessä näyttää melkoisen synkältä – vai näyttääkö? Tätä Petelius ei allekirjoita kuin osin.

”Meillä on tapana unohtaa historian pitkä perspektiivi ja ajatella, että ennen kaikki oli paremmin. Se ei ole totta, ihmisyys kehittyy koko ajan.”

En ole täällä vain jarruttamassa tuhoa, vaan viemässä maailmaa parempaan suuntaan.

Tilastotieto tukee väittämää. Konflikteissa kuolleiden ihmisten määrä laskee jatkuvasti. Monet ennen niin tappavat taudit on lähes voitettu, esimerkiksi polio ja tuberkuloosi.

Tämä kaikki ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että edessä on suuria haasteita. Ihmisen matka maapallolla on ollut lyhyt, ja silti olemme nyt tässä: keskellä maailman historian ensimmäistä sellaista sukupuuttoaaltoa, jonka on aiheuttanut yksi ainoa laji, homo sapiens.

”Millä oikeudella me tuhoamme vuosimiljoonien aikana syntyneen, hauraan ekologisen tasapainon? Meidän täytyy oppia tunnistamaan, että ihminen ei ole mitään luonnosta erillistä. Me emme omista luontoa vaan kuulumme siihen.”

Oman roolinsa Petelius näkee kirkkaasti.

”En ole täällä vain jarruttamassa tuhoa, vaan viemässä maailmaa parempaan suuntaan. Monia keinoja on jo olemassa, mutta ihmiskunnalta puuttuu tahto, yhteinen visio.”

Onneksi ihminen on kekseliäs, ja siksi toivoa on. Resepti on sinänsä yksinkertainen: pitämällä luonnosta huolta pidämme huolta myös ihmisestä.

Peteliuksen elämän näytökset ovat olleet monenlaisia. Tämänhetkinen näytös pyörii niin suurten asioiden ympärillä, että herää kysymys: Mitä seuraavaksi, onko kaikki jo ammennettu tyhjiin?

Ei suinkaan, Petelius sanoo. Näytöksiä on toivottavasti tulossa lisää. Mutta millaisia, sitä hän ei vielä tiedä – eikä edes halua tietää.


Pirkka-Pekka Petelius: Kestävä tulevaisuus Maailma kylässä -festivaali 29.5.2021 klo 18.00-18.20, Puhelava

Tilaa Maailman Kuvalehti