Nomadit ja liikkuva elämäntapa

Tieteilijät ovat jo kauan pohtineet selitystä ihmisen levottomuudelle. Nbororot ovat esimerkki paimentolaiskansasta, josta valtaosa on asettunut kiinteään leiriin heti olosuhteiden salliessa. Toisia nomadeja jatkuva muutto jaksaa edelleen ihastuttaa.

Teksti: Pia Laine

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuus

Näinä viikkoina kymmenet miljoonat suuntaavat taas Pohjolasta talveksi kohti etelää. Valtaosa on siivekkäitä, ja joukossa kourallinen ihmisiäkin. Käsi sydämelle: kadehdituttaako?

Suurin osa meistä suomalaisista vastannee myöntävästi. Ajatus arjen rutiineista irti päästämisestä kiehtoo, kun kesällä auliisti läsnä ollut aurinko alkaa kitsastella valoaan.

Lähtemisen kaipuusta on kärsitty muuallakin. Brittikirjailija Bruce Chatwin kehitteli pari vuosikymmentä sitten ilmestyneessä Näkymättömät polut -kirjassaan korkealentoisen maailmanselityksen, jonka mukaan ihminen kiertää, koska ihmisen luonteeseen kuuluu kiertäminen. Taustatukea selitykselle löytyi monelta läntisen kirjallisuuden ja filosofian merkkinimeltä. Kauas taivaanrantaan on siis kaivattu aina.

Kaipauksestakin löytyy kaksi koulukuntaa: ne, jotka kaipaavat johonkin tiettyyn paikkaan ja ne, joille päämääränä on itse liike.

Mitä mahdottomampaa lähteminen itselle on, sen enemmän sitä ihannoidaan.

Kulkemisen teoria ja käytäntö ovat kuitenkin keskenään aivan eri lajin eläimiä. Jos kulkeminen on itse valittua, on se vapautta. Jos taas pakon sanelemaa, se onkin juuri sen nimenomaisen arjen pakkopullaa.

Lintulajeistakin ottavat syksyisin siivet alleen ne, jotka eivät täällä talvea selviä. Sellaisen lajin, joka kestää pakkaset ja löytää lumisestakin maisemasta ruokaa koko talveksi, ei tarvitse riskeerata lentomatkaa maapallon toiselle puolelle.

Mbororot ja pakko liikkua

Kiertävää elämää viettäviä kutsutaan nomadeiksi. Perinteisesti nomadit on jaettu kahteen ryhmään, metsästäjä-keräilijöihin ja paimentolaisiin. Nykyään nomadi-termiin ovat ihastuneet myös matkatoimistot, jotka kosiskelevat hetkeksi arjesta irrottautuvia reppumatkaajia.

Paikallaan pysyvät tapaavat suhtautua kiertävään elämään paitsi ihannoiden myös paheksuen.

"Liikkuvat ihmiset on aina koettu uhaksi, sillä he eivät kunnioita valtioiden rajoja", antropologi Tea Virtanen sanoo.

Nomadeina ovat kiertäneet myös paimentolaiskansa mbororot, joiden parissa Tea Virtanen on tehnyt antropologista kenttätyötä Kamerunissa. Mbororot kuuluvat fulaneihin, jotka ovat vuosisatojen kuluessa levittäytyneet laajoille alueille Länsi- ja Keski-Afrikkaan.

Alun perin valtaosa mbororoista paimensi karjaansa Nigerian kuivissa pohjois- ja koilliosissa. Viimeisen sadan vuoden aikana heitä on muuttanut myös Kameruniin ja muihin naapurimaihin.

Muuton myötä elämä on muuttunut melkoisesti.

"Nigerian kuivilla alueilla mbororot elivät hyvin liikkuvaa elämää. Leirin paikkaa muutettiin kuivan kauden aikana neljän, viiden päivän välein", Virtanen kertoo.

Karjalle niukasti ravintoa tarjoava ympäristö saneli, että koko leiri oli pakattava kasaan ja muutettava uuteen paikkaan sen mukaan, miten karjalle riitti laidunnettavaa. Kamerunissa uuden asuinpaikan suopeampi ilmastovyöhyke - kostea savanni - ei kuitenkaan enää pakota vanhaan tapaan koko kansaa liikkeelle.

Nykyään karjan perässä tarvitsee vaeltaa vain kolme kuukautta vuodesta, ja riittää, että matkaan lähtevät nuoret miehet. Muut jäävät kiinteään leiriin, jonka paikkaa vaihdetaan vain muutaman kerran vuodessa.

Nomadeista on tullut puolinomadeja.

Paikallaan olijan paremmat eväät

Liikkuvaa elämää ihannoivat muistuttavat, että ennen muinoin kaikki esi-isämme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Kuitenkin kun maan viljelemisen taito keksittiin, se otettiin pikkuhiljaa käyttöön kaikkialla, missä olosuhteet suinkin sallivat. Kiertävä elämäntapa säilyi vain aavikkojen kaltaisilla äärialueilla, joilla viljelys ei ollut mahdollista.

Metsästäjä-keräilijät liikkuivat sen verran, kun se ruoan hankkimiseksi oli tarpeen: hyvinä kausina vähemmän, huonoina enemmän. Paimentolaiset taas piti liikkeellä karja, jonka ravinto saneli sen, mihin milloinkin päädyttiin.

Ympäristön vaikutusta ihmisyhteisöihin tutkinut biologi-kielitieteilijä Jared Diamond on laskeskellut, että metsästäjä-keräilijöillä lasten ikäero tapasi olla vähintään neljä vuotta. Alle neljävuotias lapsi kun ei voinut yksin kulkea ryhmän mukana, eikä vanhemmilla riittänyt voimavaroja useamman kuin yhden sylilapsen hoitamiseen.

Paikalleen asettumisen ja maanviljelyksen takaaman varmemman ravinnonsaannin myötä kahdenkin vuoden välein syntyneet lapset saattoivat jäädä henkiin ja yhteisö kasvaa.

"Nomadien toimeentulo on usein hyvin haavoittuvaista", Virtanen sanoo.

Myös mbororojen elämästä on paikalleen jäämisen myötä tullut monin tavoin aikaisempaa turvatumpaa. Pysähtyminen on kuitenkin tarkoittanut myös sopeutumista alueella jo ennalta olleiden kylien sääntöihin.

"Liikkuva elämä oli monin tavoin nykyistä rankempaa, mutta se takasi mbororoille suuremman päätäntävallan omaan elämäänsä", Virtanen sanoo.

Mbororoille kulkeminen on arvo sinänsä, ja liikkeellä on ollut keskeinen asema heidän kulttuurissaan. Myös tieto on liitetty yhteen liikkumisen kanssa. Mbororot sanovatkin, ettei ilman liikkumista ole viisautta.

Silti kaikki, joiden ei ole pakko liikkua, ovat jääneet pysyvään leiriin.

Untako vain?

Meille länsimaalaisille tulee nomadeista ja Saharasta helposti mieleen kuva syvän sinisiin vaatteisiin pukeutuneista, kameleineen hiekkadyynien keskellä liikkuvista, vanhoista seikkailuelokuvistakin tutuista hahmoista, tuaregeista.

Toinen vaihtoehto on moppitukkainen reppureissaaja, joka lähtee kuukausiksi kiertämään maailmaa. Itse valitussa nomadismissa on perinteiseen nomadismiin verrattuna yksi keskeinen ero: jossain on koti, kotimaa ja sosiaaliturva, joiden huomaan voi palata.

Paimentolaiselämä tarjoaa vapauden ja hyvinä kausina toimeentulon, mutta muiden arkisten tarpeiden kuten terveydenhuollon ja lasten koulunkäynnin järjestäminen niissä oloissa on vaikeaa.

Mutta mitä mieltä mbororot ovat liikkuvasta elämäntavasta luopumisesta? Virtasen mukaan toisaalta pidetään siitä, että elämästä on tullut fyysisesti helpompaa, toisaalta pahoitellaan sitä, että omasta kulttuurista on menetetty jotakin olennaista. Ihmisistä sanotaan tulleen itsekkäämpiä.

Ja tietenkin mukaan mahtuu nostalgiaa. Moni mbororo-vanhus valittelee sitä, kuinka nuoriso maleksii kylissä ja oppii pahoja tapoja. Toisin oli vanhaan hyvään aikaan, kun vielä kierrettiin niin kuin kuuluu.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007


Muut Kumppani-lehden linkit

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Pia Laine profiilikuva oranssilla taustalla

Pia Laine

Pia Laine on Maailman Kuvalehden toimittaja. Hän kirjoittaa, editoi ja kuvatoimittaa.